The Brian Jonestown Massacre – Aufheben

Cargo Records

Anton Newcombe ja kumppanit sillalla.

Pro tools on Anton Newcomben uusi lempipäihde.

San Franciscossa 22 vuotta sitten perustettu The Brian Jonestown Massacre oli 1990-luvulla kuin hullujenhuone, jonka ovet kävivät taajaan: ylipappi Anton Newcomben seurakuntaan kirjautui vuosikymmenen mittaan liki 40 auttavasti soittotaitoista potilasta. Hoitokeinoina suosittiin huumeita ja 1960-luvun psykedeelistä rokkia. Pään- ja bändin sisäiset kemiat myllättiin pahanpäiväisesti.

Ryhmäistunnoissa askarreltiin hiilikopioita The Beatlesin Intian valaisemista hengentuotteista, nostettiin hattua Dylanille ja Stonesille, kenkiintuijottelun merkkinimiä unohtamatta. Siinä sivussa sitarit pantiin päreiksi ja taiteelliset kompromissit nuijittiin nyrkein.

Potilaat sekoilivat laitoksen puuhahuoneiden neliraiturit täyteen keskinkertaista rämpyttelyä, mutta onnistuivat siinä sivussa tekaisemaan jopa muutaman pikkuklassikon, joiden laiska nihilismi toi ajankohdan vaihtoehtorokkiin vinoa kierrettä. Jo alussa alleviivattiin, että valuvirheet ja maanantaikappaleet kuuluvat pakettiin. Lataamon parkkipaikalle leiriytyi liuta uskollisia seuraajia – kuin syanidipastori Jim Jonesin liepeille konsanaan.

Se oli villiä aikaa, silloin.

Nyt kahdennentoista albuminsa julkaiseva The Brian Jonestown Massacre on tasapainossa. Keski-ikäistynyt Newcombe on kuivilla ja hengailee sitkeiden faniensa kanssa sosiaalisessa mediassa.

Pari edellistä BJM-levyä, My Bloody Underground (2008) ja Who Killed Sgt. Pepper? (2010), äänitettiin pitkälti Islannissa, jonka vulkaaninen alkuvoima realisoitui albumeilla vuolaina äänikollaaseina. Parhaimmillaan ne olivat onnistunutta eskapismia, mutta kiusallisesti bändi – tai Newcombe – teki itsestään naurunalaisen pelehtimällä kulahtaneiden diskorytmien parissa.

Aufhebenin synnyinseutu on Newcomben nykyinen asuinpaikka Berliini, mutta onneksi ympäristön vaikutus merkitsee ennemmin avaruudellisen saksalaisrockin läsnäoloa kuin halpaa kaljateknoa. Junnausoppia on tarjonnut basisti Will Carruthers, joka on tuttu Spacemen 3– ja Spiritualized-yhteyksistä. Myös alkuperäisjäsen Matt Hollywood on saanut oleskeluluvan sessioihin.

Taiteellisia harppauksia ei ole tehty, hyvässä tai pahassa. Suuri osa BJM:n tuotannosta ottaa (edelleen) musiikillisesti tappion kotikatusi toiseksi parhaan makuuhuonesäveltäjän aikaansaannoksille. Studioaikaa on kuitenkin kulutettu vaihteeksi enemmän instrumenttien kuin läppärin äärellä. Askel oikeaan on myös albumin kesto: Aufheben on ”vain” viitisenkymmentä minuuttia kestävä kokonaisuus, mikä on sekin tuntuva tiivistys BJM:n pahimmista möhkäleistä.

Bändivetoisuus on tehnyt hyvää, mutta perusongelma on sama kuin kahdella edellisellä albumilla: biisit puuttuvat. Tuntuu siltä, kuin Newcombe olisi kokeellisen ilmaisunsa sisällä vankina kuin kielitaidoton turisti, joka yrittää lausua äidinkielensä kauneinta runoa kymmenen ravintolafraasin ja röökiaskiin töherretyn kuvituksen voimin. Hän ei tunnu keksivän, mitä sinänsä kelvollisilla aihioilla kannattaisi tehdä. Siitä esimerkkinä käyköön Gaz Hilarant, jossa sanat on huonoin perusteluin korvattu pultsarimaisella ölinällä.

Newcombe tahtoo varmasti tehdä musiikkia, jota pureksimalla kuulija voisi puhdistua taustahälyksi tuotetun nykymusiikin jättämistä kuonapinttymistä. Lopputulos on kuitenkin päinvastainen, sillä Aufhebenin haahuileva anti lähinnä puuduttaa kehon herättelemättä mieltä. On myös vaikea käsittää, miksi Newcomben ristiretki nykymusiikin merkityksettömyyttä vastaan koostuu laimeasta vaikuteturismista. Esimerkiksi ärsyttävän pastissimaiseen tapaan nimetty Blue Order/New Monday on sinänsä virvoittava äänikollaasi, mutta toisaalta pelkkä kastautuminen Primal Screamin trippien lauhdevesissä.

Kritiikki päämäärättömyydestä ei tietenkään tarkoita, ettei levyllä olisi hetkensä. Muhkean avausinstrumentaalin jälkeen tapahtuu kummia, kun vieraileva vokalisti Eliza Karmasalo kutsuu pehmeällä näennäissuomella esiin indiesydämen syövereihin kadotetun piilopatriootin. Suomalaistaustaisen berliiniläistaiteilijan laulama Viholliseni maalla lienee albumin onnistunein hetki: utuinen mutta päättäväisesti etenevä, tarttuva ja mielenkiintoinen psykedeliarock, jonka usvaiset riffinpätkät tunnustavat The Curea.

Pilkahdusten lomassa on kuitenkin piinaavaa odotella aurinkoa pilvien peitosta. Toivotaan, että passiivis-aggressiivinen hippikeisari Newcombe elää vielä uuden ja terveellisemmän taiteilijaelämänsä opetteluvaihetta.

69

Aufheben on pullollaan luonnostelmia, joiden teho ei riitä muistijäljen raapaisuun. Mikä turhauttavinta, ne eivät myöskään vastaa kiusalliseen kysymykseen siitä, onko levy aito pettymys vai tyydyttävin arvosanoin läpäisty välityö.

 

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!