The Beach Boys – That’s Why God Made the Radio

Capitol

The Beach Boys – väsynyt mutta onnellinen.

50-vuotista uraansa tänä vuonna juhliva The Beach Boys laulaa 16 vuoden tauon ja lukemattomien riitojen jälkeen jälleen harmoniassa levyllä, joka sekä ihastuttaa että raivostuttaa.

Yksi popin perustavanlaatuisimpia totuuksia on, että mitä legendaarisempi ja pitkäikäisempi yhtye, sitä suuremmalla epäluulolla on suhtauduttava sen uusiin levyihin. Tänä vuonna 50-vuotista taipalettaan juhliva (yhtye tosin perustettiin ja se julkaisi ensisinglensä jo vuonna 1961) The Beach Boys on kiistatta rockyhtyeistä legendaarisimpia. Yhtye, joka ei ole pelkästään tehnyt lukemattomia hittejä, vaan on uudistanut koko rockin muotokieltä ja vaikuttanut sitä seuranneisiin musiikin tekijöihin kautta popmusiikin koko kentän.

Kuinka tulisi siis suhtautua tällaisen elävän legendan uuteen tuotokseen?

Yllättäen The Beach Boysin uusi albumi That’s Why God Made the Radio on saanut aikaiseksi jopa pientä ennakkokuumetta. Kuusitoista vuotta sitten edellisen pitkäsoittonsa ja 20 vuotta sitten viime kerran originaalimateriaalia julkaissut yhtye tuntuu liitelevän viime vuonna julkaistun, 1960-luvun lopulla keskeneräiseksi jääneen ja lähes universaalisti kehutun Smile Sessions -albuminsa synnyttämissä lämpimissä ilmavirroissa. Yhtäkkiä The Beach Boys onkin taas cool ja kriitikkojen rakastama (tosin noin 45 vuotta sitten nauhoitettujen kappaleiden ansiosta), ja haastatteluissa se on kertonut reunion-levynsä esikuvan olevan vuonna 1970 alun perin julkaistu heikosti myynyt, mutta kulttimainetta fanien keskuudessa nauttiva Sunflower.

Voisiko olla, että luvassa olisikin laimeiden Fun, Fun, Funin, Surfin’ USAn tai Kokomon uudelleenlämmitysten sijaan jotain oikeasti loistavaa? Ilmassa ainakin on ollut hyviä merkkejä: levyllä tulisi olemaan kaksitoista uutta originaalikappaletta, tuottajana toimisi Brian Wilson ja yhtyeen elossa olevat jäsenet olivat valmiina laulamaan jälleen harmoniassa vuosia kestäneiden riitojen jälkeen.

Pari kuukautta sitten vesi alkoi jo toden teolla nousta The Beach Boys -fanien kielelle. Tuolloin julkaistu albumin nimisingle That’s Why God Made the Radio osoitti, mihin tämä veteraaniyhtye parhaimmillaan pystyi – se oli uskomattoman hienoilta kuulostavilla harmonioilla silattu loistokappale, joka olisi vaivatta voinut istua Sunflowerille tai vuoden 1971 Surf’s Upille. Edes pieni esanssintuoksu, makeileva retroilu tai sanoitukset (”Making this night a celebration / Spreading the love and sunshine / To a whole new generation”) eivät onnistuneet pilaamaan voitokasta laulua.

Valitettavasti albumina That’s Why God Made the Radio onnistuu kuitenkin lunastamaan odotukset ja ensisinglensä lupauksen vain osittain. Levy alkaa vahvasti upean melankolisella harmoniahymnillä Think About the Daysilla, jonka kuunteleminen on kuin katsoisi itkettävän kaunista auringonlaskua. That’s Why God Made the Radio toimii levyllä yhtä hienosti kuin singlenäkin ja Isn’t It Timessa on sellaista pienimuotoisen sympaattista eksentrisyyttä, jota kuultiin yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen taitteen levyillä.

Tummat pilvet kuitenkin siintävät horisontissa. Isn’t It Timen naiivin makeilevat ja menneisyyteen haikailevat sanoitukset antavat ensimmäisen varoituksen tulevasta myrskystä:

”Isn’t it time we danced the night away
How about doing it just like yesterday?
Every time I think of you
All of things we used to do”

Korskeasti kohti taivasta kurottanut aalto lässähtää yhtä nopeasti kuin on kohonnutkin, ja rantapojat lipeävät surffilaudaltaan kuohuihin. Spring Vacation edustaa sellaista maireaa sokerikuorrutettua huttua, jota The Beach Boys saa pahimmillaan aikaiseksi. Melodialtaan se on kuin makeileva joululaulu, soundiltaan tilulilusooloineen halvan muovinen ja yhtyeen voitokkaasta comebackista kertovilta sanoituksiltaan karmaisevan banaali:

”Spring vacation
Good vibration
Summer weather
We’re back together”

Sekään ei auta, että näitä rockhistorian hienoimpiin laulajiin kuuluvia legendoja auttaa selvästi kuultavissa oleva Auto-Tune.

Pelastusrengasta ei löydy näköpiiristä yhtyeen uidessa käsipohjaa kohti levyn pahinta pohjanoteerausta. The Private Life of Bill and Suella vielä paria kappaletta aikaisemmin upeasti musisoinut yhtye onnistuu kuulostamaan väsähtäneen tekopirteältä risteilyorkesterilta.

Syntetisaattorin valmisohjelmalta kuulostavan taustan yhdistyessä lattarihenkisen easy listening -kitaran helinään voi helposti kuvitella rantapojat soittamassa havaijipaidoissaan lommoisen peilipallon säihkyessä himmeästi ja eläkeläisten toikkaroidessa tanssilattialla. Harmoniaosuutta säestävä surullinen guironraape kuulostaa viikatemiehen askelilta.

Lopullinen loukkaus on kappaleen onnettoman kömpelösti (ja noin kymmenen vuotta myöhässä) tosi-tv:tä kommentoiva sanoitus:

”The private life of Bill and Sue
The world is wondering what they do
We watch them on our TV screen
Their lives are like a movie scene
The strangest story you ever knew
The private life of Bill and Sue”

The Private Life of Bill and Suen jälkeen Shelter onneksi tarjoaa nimensä mukaisesti edes pientä suojaa myrskyn keskellä. Ei se klassikko ole, mutta valssaa kuitenkin mukavan melodisesti. Suojan katto kuitenkin vuotaa ärsyttävästi: ensinnäkin Shelter muistuttaa melodialtaan hiukan liikaa vuoden 1967 Darlin’-kappaletta ja toiseksi se kelluu albumin kappaleista häiritsevimmin Auto-Tunen pelastusrenkaan varassa.

Seuraavaksi kuultava, Mike Loven alun perin julkaisematta jääneelle First Love -soololevylle vuonna 1978 nauhoitettu, Daybreak Over the Ocean seilaa vaarallisen lähellä hissimusiikin karikkoa, mutta kuulostaa karmeasta flamenco-kitarastaan huolimatta paljon paremmalta kuin Mike Loven soolokappaleelta voisi odottaa.

The Beach Boysin vene uhkaa kipata lopullisesti ympäri Beaches in Mindissa, jolla palataan sellaiseen esanssinlemuiseen ja nostalgiseen rantsumeininkiin, jonka olisi toivonut unohtuneen lopullisesti Kokomon saaren jäätyä horisonttiin. Auringon, tyrskyjen ja kuuman hiekan sijaan siitä tulee mieleen ilmastoidun hajuton levytysstudio, jossa ajat sitten sielunsa eniten tarjoavalle myyneet takatukkaiset studiomuusikot hiovat kyllästyneinä kappaleista näkymättömiin viimeisetkin persoonan rippeet.

Kastanjettien kuljettamaan ja mukavasti laukkaavaan Strange Worldiin tultaessa tuntuu olevan jo liian myöhäistä. Lupaavasta alusta huolimatta näyttää siltä, että tässä on taas yksi The Beach Boys -levy pullollaan banaaleja sanoituksia, nostalgiaa ja tekopirteyttä, josta ei ole muuhun kuin muistoksi 50-vuotisjuhlakiertueesta t-paidan ohella.

Mutta sitten, juuri kun kuuntelija on valmis luovuttamaan, tapahtuu jotain taianomaista. Yhtäkkiä Brian Wilson löytää jostain muusansa ja näyttää levyn kolmella viimeisellä kappaleella henkeäsalpaavan kauniiden melodioiden, upeiden harmonioiden ja loistokkaiden sovitusten avulla kuinka hienoa musiikkia hän voi parhaimmillaan tehdä.

From There to Back Again, Pacific Coast Highway ja Summer’s Gone ovat yhtenäinen kappalesarja, jolla Wilson pohtii elämänsä ehtoopäiviä ja kuoleman läheisyyttä. Kappaleiden sovitukset ovat vaivattoman yllätyksellisiä ja muhkean reheviä kuin Pet Soundsilla.

Ei kuitenkaan voi kieltää, että Summer’s Gone on kaikessa kauneudessaan hiukan turhankin lohduton loppu riemukkaaksi tarkoitetulle paluulevylle:

”Summer’s gone
I’m gonna sit and watch the waves
We laugh, we cry
We live then die
And dream about our yesterday”

Meren aaltojen yksinäiseen pauhuun päättyvä laulu on joka tapauksessa albumin huippukohta, joka onnistuu täydellisesti vangitsemaan kesän viimeisten lämpimien iltojen katkeransuloisen tunnelman.

Kahden edeltäjänsä kanssa Summer’s Gone on kuin rauhaisa satama puoli levyä kestäneen myrskyn jälkeen. Alun perin näiden kappaleiden oli tarkoitus olla osa albumin pituista teossarjaa. Minkälainen levy That’s Why God Made the Radio olisi ollut, jos tuo kokonaisuus olisi toteutunut, jää fanien pohdittavaksi ja surkuteltavaksi. Tässäkin muodossaan nämä kolme kappaletta onnistuvat vahvan alun ohella pelastamaan lähellä haaksirikkoa käyneen levyn. Niiden ansiosta That’s Why God Made the Radio onnistuu olemaan The Beach Boysin paras levy sitten vuonna 1977 julkaistun Love Youn.

61 Epätasainen, jopa skitsofreeninen kokemus, joka hyppelehtii tekopirteästä pohjattomaan melankoliaan ja nerokkaista sovituksista halpaan viihdemusiikkisoundiin. Kokonaisuutena levy yltää vahvan alun ja lopun ansiosta positiivisen puolelle, mutta vain juuri ja juuri.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!