Teflon Brothers – Valkoisten dyynien ratsastajat

Johanna Kustannus

Teflon Brothers.

Teflon Brothers kumartaa Finnhits-perinteelle.

Aikaisemmilla levyillään monipuolisuutensa todistanut Teflon Brothers hyppää isolla loikalla kotimaisen viihderäpin kentälle ja putsaa pöydän. Valkoisten dyynien ratsastajat on hieman sekava klubiräpin ja iskelmän paketti, jonka vahvat hetket kuitenkin tyrmäävät heikoimpien aiheuttaman turtumisen.

TeflonKansiOn populaarimusiikille täysin luonnollista kiertokulkua, että valtavirtaistumisen myötä jokin aikaisemmin tyyleistään ja soinnistaan tarkka genre poimii koko kansan suosimista ja helpommin lähestyttävistä musiikkilajeista vaikutteita. Suomessa tuo kaikkia yhdistävä ikuisen lainailun lähde on jokaisen sukupolven myötä uudet tulkintansa ja kierrätyksensä saava iskelmämusiikki.

Jos kotimainen reggaekenttä ja hiphopin puolella näkyvimmin Asa ovat ammentaneet iskelmäperinteen slaavilaisesta melankoliasta, niin Teflon Brothers on valinnut uusimmallaan 1970- ja -80-lukulaisen Finnhits-soundin klubiräppinsä mausteeksi. Tätä yhteyttä ei vesitä edes levyn runsaan elektroninen sointi, sillä olivathan monet noiden vuosikymmenten Suomi-iskelmät lainakappaleita, joiden juuret nojasivat silloisen klubimusiikin, diskon rytmikoukkuihin.

Oikeastaan on täysin luonnollista, että näppärän pikkutuhman sanailun ja kiihkeän lihallisten sanoitusten Finnhits-aikakauden jatkajina toimivat nykyään räppärit. Lähiöbaarissa kännäily, panojutut tai omalle renttumaisuudelle virnuilu ovat paljon uskottavampia kotimaisen laulunkirjoittamisen aiheita kuin Yhdysvalloista apinoitu gangsterisanasto tai miljoonatuloilla leveily.

Teflonien meno on maanläheistä ja riimittely oivaltavaa, mikä tekee siitä huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi samaa tekno-yökerhoräpin laaria tonkineen Cheekin väljähtäneet macho-viritelmät. 2010-luvun nuori mies voi olla vähän urpo, mutta siitä voi vääntää huumoria, eikä ahdistusta tai tympeää uhoa.

Selkeimmin tefloniveljekset sijoittavat itsensä yökerho-iskelmän jatkumoon Seksikkäin jäbä –kappaleella, joka lainaa niin ronskisti kappaleella laulavan Meiju Suvaksen Pidä musta kiinni -biisin italodiskoa, ettei sitä ilman räppejä ja Stigin vierailua erottaisi alkuperäisestä. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa, onhan kierrättäminen tämän musiikkilajin keinoista oleellisin, ja Stigin vuoropuhelu Suvaksen kanssa herutteluineen on ihan kivasti ruotsinlaiva-viihdyttävä.

Ja sitten se levyn helmi. Lähestymiskieloja on Irwin-viittauksineen niin selkeästi suomalaisen renttuiskelmän perinteeseen nojaava rakkaudentunnustus, että sen tyylipuhdas kumarrus menneelle maailmalle ei häiritse, vaikka kyseessä on aiheeltaan jokseenkin läpikoluttu mies-joka-hyvittää-rötökset-kukilla-kertomus:

”Nainen, teen sun takii kaiken
ruusua, horsmaa ja yksi takiainen
tienpientareelta voikukkia vienoja
petunia pihasta ja lähestymiskieloja”

Meno on hiukan pöljää ja yksinkertaista, haitari soi ja kotiin hiivitään niin, ettei vaimo huomaa. Tätähän se suomalaisen isännän arki on ainakin suomi-iskelmän railakkaammalla kulmalla aina ollut. Sen voi joko ottaa karmivana kuvauksena kotimaisen avioliittoelämän todellisuudesta tai hersyvänä huumoripalana, mutta kummassakin tapauksessa on pakko myöntää kappaleen hurmaavuus.

Levyn ongelma on kuitenkin se, että juuri kun on saavutettu Finnhits-perinteen, renttuiskelmän ja modernin klubiräpin harmonia, se rikotaan nojaamalla liikaa viimeksi mainittuun. Jefrey, Ä=Ä ja Punainen 11 ovat kaikki riimien osalta kotimaista keskivertoräppiä parempia, mutta biisien elektronisen musiikin viime vuosien kertakäyttökuvastosta ammentavat tuotannot tuntuvat jotenkin turruttavan yllätyksettömiltä.

Toisaalta Teflonit ovat aina sekoittaneet levyillään tyylilajeja ennakkoluulottomasti, eikä tätä klubiräpin ja iskelmäsoundien yhteennaittamistakaan voi minään läpihuutojuttuna pitää, vaikka sille varmasti yleisöä Suomesta löytyykin. Siinä mielessä esimerkiksi 68:n tuhmahko seksinvonkaus on jotenkin riemastuttavaa kaikkine kajahtaneine hallelujah-huutoineen ja Toukasta eroon soi jumalattoman komeasti levyn kokonaisuuteen istumattomasta uhkaavuudestaan huolimatta. Ei näitä jokainen kuulija ihan purematta niele, ja sehän on pelkästään hyvä asia.

Levyn päättävällä nimiraidalla sulavasti etenevä, mutta turhasta yliyrittämisestä riisuttu riimittely paiskaa komeasti kättä Leevi & The Leavingsin parhaista hetkistä muistuttavan kertosäkeen kanssa. Hauraasti soivaan pakettiin on vielä niputettu tunnelmointisaksofoni, joka soi kuin 1980-luvun parhaissa popklassikoissa konsanaan.

En koskaan haikaile teinivuosieni perään, mutta kyllä tällaisen pyyteettömän herkistelyn edessä väkisinkin äityy pohtimaan nuoruuden viattomuutto ja teini-iän suuria tunnemyrskyjä. Jos tällaisia täysosumia olisi levyllä enemmän, lunastaisivat Heikki Kuula ja kumppanit paikkansa kuolemattomien Suomi-alakulon osaajien kaanonissa. Nyt lopun timantti jää hyväksi muistutukseksi hölmöydessään riemastuttavan kokonaisuuden tekijöiden monialaisuudesta.

79 Hämmentävää Finnhits-iskelmäteknon ja klubiräpin keitosta tarjoileva Valkoisten dyynien ratsastajat ei todennäköisesti iske hiphop-puritaaneille, mutta on kaikessa sekavuudessaan riemastuttava. Ajoittain väläytellään jopa perinnetietoisuutta ja sanan säilä on terävä läpi levyn.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!