Suvi Oskala – Soolo / Pelios – Gourmet! / Duo Emilia Lajunen & Suvi Oskala – Tyttörinki

Suvi Sounds

Maisteri sanoo aaa!

Nykykansanmusiikin monitoiminainen tekee paljon ja taidolla. Muotovalio ulosanti jättää tunnelman silti hieman pidättyväiseksi.

Suvi Oskala on vuonna 2010 Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi valmistunut viulisti ja laulaja. Kansanmusiikkipiireissä hänet tunnetaan ehkä parhaiten Polka Chicks -triosta. Sittemmin Kukka Lehto ja Teija Niku jatkoivat duona ja Oskala suuntasi muun muassa perustamaan omaa levymerkkiä Suvi Soundsia.

Paljonpa on Oskala sitten ehtinytkin. Suvi Sounds on kuluneen kevään aikana julkaissut kolme albumia projekteilta, joihin kaikkiin Oskala on musikaalisilla lahjoillaan kontribuoinut. Soolo on nimensä mukaisesti kokeileva soolodebyytti, Gourmet! on suomalais-ruotsalaisen Pelios-trion esikoinen ja Emilia Lajusen kanssa tehty Tyttörinki jatkaa nykykansanmusiikin eturivin duo-projektien sarjaa.

Ennen kaikkea levyillä soi viulu, modernin pelimannin tarpeita vastaava viisikielinen. Melkoinen haaste jo sinällään on saada pelkästä viulunsoitosta niin kiintoisaa, että sitä jaksaisi kuunnella myös soolona tavallisen bändiympäristön ulkopuolella. Tässä Oskala ystävineen onnistuu kohtuullisesti.

Etenkin Pelioksen kappaleissa Oskalan ja Anna Lindbladin viuluduo säestää kekseliäästi mutta riittävän maltillisesti Josefin Petersin lauluja, joita on kerätty Pohjanlahden molemmin puolin. Muutamia omiakin on oheen sysätty. Heti alkuun on Systrarnassa erinomainen bluegrass-tatsi. Myös Elverumsvisanin viuluissa on sopivasti tulisuutta.

Puolivälissä levy uhkaa upota tylsyyteen, mutta slovari Fyra flickor nostaa intensiteettiä ja osoittaa, että rempseän polskameiningin lisäksi viulukaksikko luo hienoja äänimaailmoja myös seesteisemmin. Tordyveln och fluganin symbolinen tarina säätyjen välisestä rakkaudesta on levyn parhaita sävellyksiä ja Bara dun folk-tango kuulostaa puolestaan lähes Yonalta, sisältäen samantehoista jatsahtavaa dramatiikkaa.

Paljaimpana Oskalan viulu soi Soolo-albumilla. On toisinaan hienoa, kun vastaan tulee levy, joka kuulostaa siltä kuin taiteilija olisi jätetty studioon yksin mikin ja soittimensa kanssa ja koostanut intuition tuloksista levyn. Soolon alkupuoli henkii tätä vaikutelmaa. Tuntu punaisen langan täydellisestä hukkumisesta jonnekin viulun ja lauluäänen ulkopuoliseen mustuuteen kiehtoo. Tervetullutta, että pitkästä aikaa joku Akatemian kasvatti tekee jotakin näin avantgardistista.

Tasan 30 minuutin kestossaan albumilta onkin tietoisesti karsittu ylimääräinen haahuilu, mutta minimalististen sävellysten perpetuum mobile voisi toteutua äärimmäisemminkin. Samalla kappaleista on aistittavissa hienoinen arkuus – ikään kuin Oskala ei olisi täysin uskaltanut heittäytyä impronsa syövereihin. Toistuvat, lauletut ”heijaa heijaa” -fraasit rupeavat transsin sijaan lopulta puuduttamaan.

Enemmän substanssia tuo Oskari Lehtosen lyömillä maustettu Peijaiset, jonka yksinkertainen rummut-viulu-konsepti toimii. Siinä arkuudesta alkanut energia vihdoin purkautuu, hiipuen taas sormipianon ja laulun säestyksellä Uinun myötä pois. Päätösraita Aava sen sijaan on toimiva ambient-pala, jonka viululoopit saavat miettimään, olisiko rohkeampi efektien käyttö antanut muillekin biiseille enemmän ulottuvuuksia? Onhan jo Owen Pallettkin osoittanut, miten monipuolista musiikkia pelkällä viululla voi saada aikaiseksi.

Laulajina Oskala ja Josefin Peters ovat teknisesti päteviä, mutta hieman geneerisiä. Petersin soundi jättää kaipaamaan Lena Willemarkin kaltaisia revittelijöitä, eivätkä Oskalan lauluosuudet tuo Soololle mitään erityisen olennaista.

Tyttöringin ulosannista jää päällimmäisenä mieleen se, miten tärkeää tällaisen musiikin kuuleminen livenä on. Suoraviivainen tuotanto luo levylle pelkän yksipuolisen studiosoundin, ilman pienten estradien elävää tunnelmaa. Tämän takia mielenkiinnon ylläpitäminen halki 47-minuuttisen on haastavaa, ja välillä soitto vaipuukin taustamusiikiksi.

Kare Eskolan imelällä saatetekstillä varustetun levyn soitto on huomattavan erilaista Pelioksen viulismiin verrattuna, pyörähtäen välillä jopa klassillisen tulkinnan puolelle. Teksti korostaa, miten vanhojen pelimannien kappaleita soittaa nykyään ”kaksi nuorta, kaunista naista”.

Kun riuskojen jenkkojen ja masurkoiden pehmeämmät sovitukset kuulostavat Nouvelle Vaguelta sovittamassa Dead Kennedysia bossanovaksi, onko sittenkin kyse nimenomaan maskuliinisen latauksen taittamisesta feminiinisempään muotoon? Lampolan polkka tavoittelee sentään rosoisuutta, mutta kuulostaa silti hieman teennäiseltä. Rosoisuuskin halutaan pitää jonkinlaisessa hallinnassa. Kysymys kuuluukin, onko soittotyylin syynä sukupuoli vai pedagogiikka?

Joka tapauksessa, esimerkiksi Mäkelääsen tulopeli ja Madetojan polska nivoutuvat hienosti toisiinsa ollen myös levyn onnistuneimpia tulkintoja. Yli kymmenen minuutin venyvä Polskan on levyn haastavin kokonaisuus, mutta palkitsee. Välisuvannon tummasti risteilevät viulut säilyttävät jännitteen tässä viekkaan melankolisessa sävellyksessä.

Suvi Oskala – Soolo

67 Raikkaan avantgardistista konseptia olisi voinut hyödyntää rohkeamminkin, mutta ideana ja soolouran avauksena levy on kelpo tapaus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelios – Gourmet!

75 Ajoittaisesta pikkusievyydestään huolimatta kolmikon toimivin kokonaisuus. Pohjoismaisella yhteistyöllä saadaan aikaan yksi vuoden tähän asti kiinnostavimmista kansanmusiikkijulkaisuista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Duo Emilia Lajunen & Suvi Oskala – Tyttörinki

59 Kahden viuluvirtuoosin kohtaaminen tuottaa hygieenistä ja välillä komeaakin soittoa, mutta saa väistämättä ajattelemaan, onko tämäkin vain yksi sivuprojekti kymmenien muiden joukossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!