Suvi Koivu – Matkalla uuteen kaupunkiin

M.Dulor

Vain yksi heistä voi olla Suvi Koivu.

Urbaania romantiikkaa Ultramariinin puutteessa kituville.

Kaupunki ei ole Suomessa rockmusiikinkaan luonnollinen koti. Arvostetuimmat artistimme ovat yleensä ammentaneet joko maaseudulta, sisäavaruudesta tai myyttis-traditionaalisesta maisemasta. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suurin osa suomalaisistakin rockmusiikin kuuntelijoista asuu kuitenkin jonkinlaisissa kaupungeissa. Tietysti ne ovat pieniä kaupunkeja, mutta kyllä niissä voi käydä kahviloissa, kirjastoissa ja yksiöjatkoilla, tavata uusia ihmisiä ja jättää vanhoja.

Ehkä siksi Suvi Koivun debyyttialbumiin on niin helppo ihastua. Se tuntuu todelliselta ja raikkaalta ja saa muistamaan, miksi sitä itsekin haluaa asua kaupungissa. Ehkä se vähän romantisoi kaupungissa asuvan nuorehkon ihmisen elämää, mutta kyllä kaikkea saa ja pitää romantisoida, se on mielekkään olemassaolon ehto.

Suvi Koivu on kuulemma virallisesti yhtye, mutta sooloartistiksi hänet tietysti mieltää – siltikin, vaikka biisinteossa on ollut tasaveroisena aisaparina Ultramariinin kitarahommista tuttu (ja Nuorgamin kirjoittajakunnassa vaikuttava) ja tälläkin levyllä musisoiva Ville Aalto. Suvi itse taas on Ultramariini-vokalisti Matti Johanneksen pikkusisko. Tuohon harvakseltaan levyttävään hämeenlinnalaiseen kulttibändiin Matkalla uuteen kaupunkiin ensimmäisenä rinnastuu. Myös Ultramariini on suomalaisittain urbaani yhtye, ja tyylilaji, maalailevan romanttinen kitarapop, on periaatteessa sama. Suvi Koivun musiikissa ja teksteissä on ehkä aavistuksen maanläheisempi, konkreettisempi viba. Hänen herkkä, hieman unelmoiva laulutulkintansa riittää tekemään levystä ennen kaikkea itsensä kuuloisen, mutta kyllä sitä silti voi suositella nimenomaan Ultramariinin faneille.

On varmaan ihmisestä kiinni, kuulostaako Matkalla uuteen kaupunkiin puhtaasti ihanalta vai hieman pikkunätiltä. Itse kallistun 90-prosenttisesti ensin mainitulle kannalle. Levyn kymmenen kappaletta eivät pidä meteliä itsestään, vaan soljuvat ihailtavan pakottomasti ja hyväilevät sisintä tarkkaan annostellulla kaiholla. Aallon kitarat häikäisevät kristallinkirkkaudellaan, rytmisektio luo syvyysvaikutelmaa lievillä postpunk-sävyillä. Hienovaraisen dramaattinen Kun lähdin pois kuulostaa jopa Faithin aikaiselta The Curelta. Se nousee yhdeksi kohokohdaksi levyllä, joka on kyllä erittäin tasalaatuinen. Välillä popataan rivakammin, välillä hidastetaan balladitempoon, ja molemmat vaihteet taittuvat yhtyeeltä leikiten.

Myös tekstejä on tullut niin Koivulta kuin Aalloltakin, mutta tuntuu turhalta väijyä kansiteksteistä, mikä on kummankin. Ne nivoutuvat yhteen jonkinlaiseksi väljäksi konseptialbumiksi elämästä siinä kahdenkymmenenviiden kieppeillä, kun moni kokee ensimmäiset suuret elämänmuutokset sitten kotoa pois muuttamisen. On aika lopettaa aikuisiän ensimmäiset parisuhteet, joihin ei kuitenkaan halua juuttua loppuiäkseen. Voi vähän vielä sekoilla, mutta toisaalta siitä seuraa jo enemmän ahdistusta kuin täysi-ikäistymisen aikoihin. Ihmiset asuvat vielä sotkuisissa kämpissä, joissa juodaan punaviiniä aamuun asti.

Kertoja on niin konkreettisesti kuin metaforisestikin matkalla uuteen kaupunkiin. Tai kai hän on jo saapunut sinne ja totuttelee nyt uusiin kadunkulmiin, kuppiloihin, kulkijoihin ja tunnetiloihin.

Tällaisiin aiheisiin voi suhtautua alleviivaavan dramaattisesti tai sitten banalisoiden, mutta Suvi Koivu on valinnut keskitien. Draama ja isot asiat ovat rivien ja nuottien välissä. Draaman aistii, sitä ei välttämättä kuule. Lähestymistapa tekee levystä helppoa ja moneen tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Ehkä parhaiten se sopii lauantain aamuteen juomisen tai sunnuntain lievän, morkkiksettoman kankkusen taustalle. Aika monet hienot levyt sopivat juuri näihin fiiliksiin, mutta suomalaisia sellaisia ei koskaan ole liikaa. Nyt on taas yksi enemmän.

Levyihin ihastutaan kai samoista syistä kuin ihmisiinkin. Määrittelemättömistä syistä. Siksi, että ne vain tuntuvat oikeilta ja puutteiden etsiminen väärältä. Koska ne osuvat kohdalle juuri silloin, kun on tietämättään kaivannut jotain sellaista.

83 Hurmaava, viimeisen päälle toteutettu, aidolta ja eletyltä tuntuva debyytti. Ei elämää suurempi, vaan juuri oikean kokoinen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!