Suede – Bloodsports

Warner

Suede nyt: Oakes, Osman, Anderson, Gilbert ja Codling.

Suede nyt: Oakes, Osman, Anderson, Gilbert ja Codling.

Yhdentoista vuoden jälkeenkin Suede-maailmassa on kaikki kutankuinkin ennallaan.

Suede13kansi”Aniseed kisses and lipstick traces, 
lemonade sipped in Belgian rooms 
couldn’t replace the graceful notions 
that clung to me when I clung to you”


Semmoista. Nuorempana Brett Anderson haki romanttista kaihoa lähiöiden kaduilta ja nuhruisista huumeluolista, nyt 45-vuotiaana hän luulee ilmeisesti olevansa lordi Byronin oopiumi- ja punaviinifrendi 1800-luvun alun Englannissa. Vaikka ei kai silloin ollut vielä keksitty huulipunaa tai limonadia. Joka tapauksessa Sueden paluulevyn aloittava Barriers-single tekee ensiriveillään selväksi, että kypsän aikuisen miehen musiikista ei nytkään ole kyse.

Eikä kukaan sellaista tältä yhtyeeltä odottaisikaan. Katkeransuloisia pilvilinnoja, haikailevia melodioita, ”partaveitsenteräviä” kitaroita ja yleistä keskenkasvuisuutta heiltä halutaan. Ja niistä heitä tietysti haukutaankin, jos sellaisen katsantokannan sattuu omaamaan. Suedea vihataan ja rakastetaan pitkälti samoista syistä.

Mutta tehdään nyt heti selväksi, mistä Suedesta tässä puhutaan. Ei siitä, joka teki klassisen debyytin, vielä klassisemman Dog Man Starin ja nipun briljantteja b-puolia niiden tueksi. Se Suede oli koomisuudessaankin dionyysinen fantasiamaailman rockbändi, joka oli geneettisesti kykenemätön banaaliuteen. Mutta se Suede kuoli kitaristi Bernard Butlerin eron myötä, vaikka tällaiset henkimaailman asiat eivät sinänsä tyhjennykään helppoihin selityksiin.

Tämä Bloodsportsillakin esiintyvä Suede syntyi vuoden 1996 Coming Up -levyllä, joka on kokoelma loistavia popbiisejä, mutta ei enää maaginen eikä dionyysinen. Sen jälkeen asiat etenivät nopeasti huonompaan suuntaan. Sen jälkeinen Suede kierrätti parin albumin ajan omia kliseitään naurettavuuksiin asti ja päätyi lopulta antamaan kappaleilleen sellaisia nimiä kuin Beautiful Loser tai Streetlife. Sitten se hajosi.

Anderson ja Butler löysivät toisensa uudelleen, mutta The Tears -projekti oli samaa loppuaikojen Suede-paskaa vailla vanhan taian häivähdystäkään. Anderson ryhtyi tekemään soololevyjä, joista viimeisin, vuoden 2011 Black Rainbows, on itse asiassa aika hyvä. Mies tuntui lopultakin keksineen, miten tehdä kiinnostavaa musiikkia, joka ei kuulosta pelkästään Suedelta.

Tuo levy ei vain myynyt juuri mitään, joten nyt meillä on taas käsissämme albumillinen Suedea – ilman Butleria, täytynee varmuuden vuoksi huomauttaa. Tiedä sitten, onko sillä tässä vaiheessa mitään merkitystä.

Bloodsports starttaa ihan kohtalaisesti. Barriers ja Snowblind ovat oikein hyviä, nostattavia kädet ilmaan -biisejä. Ne eivät missään nimessä ole niin kammottavan laiskoja kuin lähes kaikki Head Musicin tai A New Morningin materiaali. Eivät ne juuri uuttakaan Sueden yhtyekuvaan tuo: kitarat viiltävät vaaleanpunaisia juovia romanttiselle tähtitaivaalle, Brett Anderson naukuu.

Nämä kaksi ovatkin sitten albumin iskevimmät biisit. Tosin ne kuulostavat kovasti toisiltaan ja jopa kierrättävät samoja sanoituselementtejä.

Jostain syystä kakkossingleksi valittu It Starts And Ends With You vajoaa täydellisen yhdentekevyyden suohon. Matalilla taajuuksilla jyräävä Sabotage on astetta virkistävämpi, jopa aidosti tunnelmallinen pala, mutta For The Strangers ja varsinkin Hit Me ovat hampaita vihlovaa paskaa. Jälkimmäisen miljoonaan kertaan Suede-levyillä kuultu la-la-la-lopetus on levyn nadiirihetki, jonka kohdalla vaatii todellista itsekuria olla painamatta stop-nappulaa välittömästi.

Jos tätä impulssia pystyy vastustamaan, pääsee onneksi rentoutumaan kolmen kuulaanseesteisen balladin pariin: ne eivät ehkä ole sävellyksinä a-kastia, mutta eivät missään nimessä huonojakaan. Niissä kuuluu lopultakin myös Andersonin soolotuotannon vaikutus. Varsinkin Always on ei-lupaavasta nimestään huolimatta oikeastaan aika komea esitys.

Levyn päättävä Faultlines jatkaa samaa herkistelylinjaa, mutta kääntää eeppiset tehot isommalle. Tasan ainoana Bloodsportsin biisinä se kuulostaa samalta yhtyeeltä, joka teki Dog Man Starin. Vastaavasti A New Morningille näin uljasta kappaletta olisi ollut mahdotonta kuvitella. Luulen, että näistä lauluista tulen kuuntelemaan tätä selvästi eniten ja pisimpään.

Vuosimallin 2013 Suede on melko tavanomainen yhtye, joka tarjoilee muutamia suuruuden pilkahduksia, mutta vajoaa vastaavasti huonoimmillaan melkoisiin pohjamutiin. Lauluja on vain kymmenen ja ne ovat kaikki maltillisen mittaisia, joten täytemateriaaliin ei oikeastaan olisi ollut varaa. Sanoitukset ovat melkoista tuubaa tai sitten olankohautuksen arvoisia, mutta tämä tuskin yllättää ketään.

69 Ei voittoisa paluulevy, mutta olisi voinut olla kehnompikin. Kukaan täysijärkinen tuskin odotti enempää, mutta toisaalta Dog Man Starin tehneeltä yhtyeeltä – tai, no, samaa nimeä kantavalta – on vaikea olla odottamattakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!