Stig – Niks ja naks

Warner

Niks, naks, snap, crackle ja pop. Mitä näitä nyt on.

Niks, naks, snap, crackle ja pop. Mitä näitä nyt on.

Niks ja naks on itsetarkoituksellisen ironisella otteella tehty albumi.

Muusikko Pasi Siitosen muuttuminen lipevästä r’n’b-laulajasta Stig Doggista heinänkorsi suupielessä kantria veivaavaksi Stigiksi on ollut yllättävimpiä takinkääntöjä kotimaisessa popmusiikissa pitkään aikaan.

Artistinimi ja musiikkityyli vaihtuivat vuonna 2011, kun Siitonen osallistui Laululeija-kappaleellaan Uuden musiikin kilpailuun päästäkseen Euroviisuihin.

Euroviisuedustajaa Siitosesta ei tuolloin tullut, mutta ainakin hän pystyi tekemään tiettäväksi Stig Doggin muodonmuutoksen Stigiksi. Omaa materiaalia julkaisevasta artistista Stig Dogg on muuttunut Siitosen käyttämäksi pseudonyymiksi, kun kotimaiselle räppilevylle on tarvittu miesvokalisti laulamaan kertosäkeitä.

Viimevuotinen Puumaa mä metsästän oli Siitosen debyyttialbumi Stiginä. Sillä hän pääasiallisesti versioi omia vanhoja kappaleitaan, mutta Niks ja naks pitää sisällään vain uutta materiaalia.

Totuttuun tapaan Siitosen kappaleissa on humoristinen pohjavire. Se on myös taakka, joka estää hänen musiikkiaan olemasta aidosti kiinnostavaa tai koskettavaa.

Mietitäänpä nyt. Jos artisti tietoisesti rakentaa uraansa ja imagoaan sen varaan, että hänen musiikkivideoitaan katsotaan YouTubesta etkoilla ja jatkoilla, koska niissä lauletaan pikkutuhmia, hän ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä musiikillisesta umpikujasta.

En tiedä, oliko artistinimen ja musiikkityylin vaihtaminen yritys ravistaa harteilta Stig Doggin mukanaan tuoma painolasti. Epäilen ettei ollut, sillä Siitonen luottaa yhä siihen, että pilke silmäkulmassa sävelletyt ja sanoitetut kappaleet vetoavat kuuntelijoihin.

Ulkokohtaisuus ja itsetarkoituksellisen ironinen ote eivät kuitenkaan tee Siitosesta 2000-luvun Jaakko Teppoa. Kappaleiden tekstit tarjoilevat kädenlämpöistä ihmissuhdedraamaa, mutta niiden kuvasto ei vain tunnu sopivan Siitosen suuhun. Albumia kuunnellessa tekisi mieli työntää suu kiinni läppärin kaiuttimiin ja huutaa: ”En usko yhtään mitään, mitä sä laulat!” Toisaalta ei ole varmaan tarkoituskaan, jos tämä kaikki on vain yhtä suurta vitsiä.

Albumin tarttuva, jopa herkkä nimiraita jää sen ainoaksi helmeksi. Heikoimpina hetkinä, kun levy flirttailee ysärihenkisen ja iskelmällisen tanssipopin kanssa, voisi luulla kuuntelevansa Tauskia.

En ole ammatinvalintapsykologi, mutta en olisi lainkaan pettynyt, jos Siitonen ajaisi viiksensä, ripustaisi lippiksen naulaan ja tekisi musiikkia seuraavaksi vaikkapa kokonaan uudella artistinimellä. Konsepti Stigistä iskelmällisenä kantriartistina tuntuu tyhjiin lypsetyltä jo tällä albumilla, vaikka taustavoimissa onkin Matti Mikkolan kaltaisia listahittejä tehneitä ammattilaisia.

46 Levyllä kuulee kaikuja niin kesähiteistä kuin 2000-luvun Suomi-iskelmästäkin, mutta albumimittaan venytettynä vitsi ei naurata.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!