Sokea Piste – Välikäsi

Karkia Mistika/Tuska & Ahdistus/Ektro

Multiploitumisen sietämätön sokeus

Multiploitumisen sietämätön sokeus ((kuva: Mikael Mattila)

Kitaristit Heikki Hautala (vas.) ja Juhana Nyrhinen (oik.) ovat myös käsistään käteviä: Hautala on maalannut kaiken bändin kansitaiteen ja Nyrhinen rakentaa perinnesoittimia muun muassa skeittilaudasta.

Antikapitalistista shokkihoitoa miellyttävän epämiellyttävästi.

Kellopeliappelsiini-elokuvan kohtaus, jossa päähenkilö Alexin väkivaltaisuutta hoidetaan Ludovico-tekniikalla, on ainakin minulle jäänyt mieleen yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista. Menetelmässä Alex pakotetaan aiheuttavan lääkkeen alaisena katsomaan väkivaltaisia kohtauksia jatkuvalla syötöllä, jotta tämä ehdollistuisi väkivallan vastenmielisyydelle ja kokisi pahoinvointia vain sitä ajatellessaankin.

Sokean Pisteen Välikäsi-albumi on kuin Ludovico-tekniikkaa punk-sekamelskan muodossa. Välillä epämiellyttävästi kirskuvat kitaravallit hierovat naamaan kipsisakka-altaan liejua sekä pakottavat juomaan mallinuken halkaistusta muovikallosta maaperään imeytyvää älypuhelimen akkuhappoa. Bändi pakottaa katsomaan kaikkia kapitalismin ikäviä lieveilmiöitä, joita Raimo Sailaksen lapset mielellään loppusijoittaisivat peruskallioon puolittumaan, pois huippuosaajien tieltä. 1980-luvun A.W. Yrjänän sekä 1970-luvun Pelle Miljoonan vesikauhuiselta äpärältä kuulostava Heikki Hautala karjuu:

”Olemme itseämme täynnä jo korviin asti
happi ei riitä, henki ei kulje”

Reilun vuoden takaisella debyytti-LP:llään bändi maalasi vielä mielen sisäisisten kaatopaikkojen kankaalle. Nyt se avaa verhon, jonka takaa paljastuu se maailma, joka tuosta sisäisestä turbulenssista on vastuussa. Tyyli on muuttunut raskaammaksi ja jylhemmäksi ja romumetallilta kuulostavat kitarat vellovat entistä lihaksimmaammin. Samalla biisit ovat välillä irvokkaan tarttuvia, kuten Kylmä asema ja Samassa veneessä osoittavat. Silti tässä ollaan melkoisen kaukana Teemu Bergmanin rillumareistä, mitään vastakkainasettelua kuitenkaan luomatta.

Referenssejä voisi esittää halki raskaamman kentän, aina suomi-hc:sta no waven kautta Isiksen kaltaiseen sludge-kuulauteen: Tornien varjojen rosoisessa melodisuudessa on jotain samanlaista perverssiä kauneutta kuin yöllisten automarkettien parkkipaikoissa.

Tiedostavan taiteen riskinä on toisinaan lipsahtaa kornin itsestäänselvyyksien huutelun tai tosikkomaisen julistamisen puolelle. Eivät Sokean Pisteenkään teemat ole missään tapauksessa omaperäisiä tai uusia, mutta tämä kertonee enemmän ympäröivästä maailmasta kuin bändistä itsestään. Heikin kiteyttävä ilmaisu on kuitenkin tarpeeksi selkeää ja rehellistä ollakseen tehoavaa, ja juuri tämän takia kokonaisuus toimii varmasti kuin shokkihoito.

Sokea Piste on kuin varkain nousemassa yhdeksi tämän hetken näkemyksekkäimmistä mekastusbändeistä, ja reilun puolen tunnin kestossaan Välikäsi on erinomaisen yhtenäinen kaavinta kitkeryyttä sekä uskottavaa angstia. Tästä viheliäisestä maailmasta löytyy vielä paljon sanottavaa.

88

Tavallaan on ikävää törmätä näinkin pessimistiseen maailmankuvaan, mutta tuskinpa voi nykyistä, saalistavien markkinaliberaalien säännöillä pelaavaa maailmaa tämän aurinkoisemmin analysoida. Siksi Välikäsi on huojentava todiste siitä, että vielä on olemassa muusikoita, jotka uhraavat vielä ajatuksen taiteensa yhteiskunnalliselle sisällölle.