Soap&Skin – Narrow

Anja, ilopilleri.

Alakulon pohjan löytänyt ja puhkaissut 21-vuotias avantpop-ihme tekee itsestään ikimuistoisen ihan pian.

Soap&Skin, eli Anja Plaschgin ainoa keino esiintyä joillekin muille kuin itselleen, teki yhden viime vuosikymmenen mieleenpainuvimmista debyyteistä, kiusaannuttavan surullisen Lovetune for Vacuumin. Sitä seuraavan levyn piti viimeistään todistaa maailmalle, että Robert Smith ja Björk ovat saaneet sen rakkauslapsen, jota olemme aina toivoneet. Niin ei käynyt, vielä.

Meillä on nyt Narrow, Plaschgin sovitteleva kahdeksan kappaleen mini-LP. Lovetune for Vacuumin lopullisen sortumisen ja luovuttamisen parras on nyt ylitetty ja lohduttomuus vaihdettu uhmaan. Kehtolaulut kuolleina syntyneiden lasten tuhkajaisiin on laulettu. Narrow’lla on aika toipua; kaikki on silti edelleen menetetty.

Tahatontakin gotiikkaa Plaschgin lauluun tuova itävaltalainen korostus täydellistyy saksankielisellä avaajalla Vaterilla: saumattomasti suuhun sopivat sanat saavat uutta tilaa paisua ja ratketa. Äkisti kuolleelle isälle tehty kappale kasvaa vaivihkaa kaipauksesta tuskaiseksi myllerrykseksi. Ensilevyltä tutut, Lambin pakkaseen kuolleita pikkunäppäryyksiä muistuttavat elektropyrähdykset viiltelevät kappaleen kliimaksia surutta.

Kohtuuton bassosyke ja raatelevat synakynnet hallitsevat muutenkin edelleen Soap&Skinin ilmettä. Ne jännittävät esimerkiksi Deathmentalin skitsofreenisen piukalle: Plaschg alistaa itsensä kaikkivoivan tyrannin pieksentään – tyrannin, jonka itse on luonut. Paniikin lailla iskevät syöksyt eivät kysy aikaa tai paikkaa.

Desirelessin kasarihirvitys Voyage Voyagen Plaschg on masentanut tunnistamattomaksi, alistanut sen näytteeksi morbidista huumorintajustaan sekä silkinvahvasta ja -hauraasta äänestään.

Boat Turns Toward the Port vetää kivirekeä perässään, kunnes lopulta Plaschgin ääni pääsee irti. Se kuristaa niin tiukasti, että kymmenien kuuntelukertojenkin jälkeen on mahdoton muistaa tarkalleen, mitä röyhkeässä päätöksessä Big Hand Nails Down tapahtuu.

Myötävirran popmusiikkiin on viime vuosina kulkeutunut uusi häpeämättömän melodramaattisten vokalistien pyörre. Soap&Skin tähtää Zola Jesusin ja kepeimmillään myös Florencen (and the Machine) kanssa samaan alituiseen pakahdukseen. Silti toisin, paremmin ja värikkäämmin kuin kukaan muu, Plaschg tiivistää ilmaisuunsa kaikki ne tunteet, joita jokainen meistä haluaisi viimeiseen asti vältellä, mutta jotka popmusiikissa kuhisevat silkkaa elämänvoimaa.

Hetkinä, joina Plaschgin ääni särkyy, kaikki muu tuntuu aavistuksen aiempaa ehjemmältä.

88 Soap&Skin antaa edelleen odottaa täydellistymistään. Suurin osa levystä jää jylhien huippujensa varjoon, mutta ne takaavat samalla, että jotain ennenkuulematonta on vielä luvassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!