Sleigh Bells – Reign of Terror

Mom+Pop/Sony

Sleigh Bells – nyt mukana myös inhimillisyyttä!

Reign of Terror on tarpeellisten muutosten levy.

Sleigh Bells aloitti vuoden 2012 kiintoisalla kiertueella, jolla olivat mukana tuottaja Diplo ja kiistelty, myös ”hipsteri-blackmetalliksi” leimattu Liturgy. Aluksi hämmentävältä vaikuttava kolmikko osoittautui kuitenkin hetken miettimisen jälkeen järkeenkäyväksi.

Sleigh Bellsin rytmit ovat selkeästi velkaa niin konemusiikille kuin juuri sellaiselle raskaalle rockille, jota indiepiirit vielä paljon hyljeksivät. Kitaristi Derek Millerin tyyli olisi kontekstista irrotettuna puhdasta metallia, mutta desibeliraivon yhdistyessä Alexis Kraussin leikkisään, nuorekkaaseen laulutyyliin se johtaa idiosynkraattisen neo-pop-metallin maahan.

Kuumottava kysymys tälle kaikelle on, että onko poseerausta ja tämän hetken kuuminta juttua liikaa vai onko kyseessä jotain kestävämpää? Treats (2010) ei onnistunut tässä – se voitti fanit puolelleen äänenvoimakkuudella ja yllätyksellä, mutta ilman vuokralaiselle varoitusta tuottavaa äänivallia levy olisi uponnut vauhdilla. Pian kaksi vuotta julkaisun jälkeen se ei kuulosta kuin hyvältä bilelevyltä. Nyt tarvitaan uusia temppuja ja oikeita lauluja, väijytys ei enää onnistu.

Reign of Terror on tarpeellisten muutosten levy. Selkeitä harha-askelia tulee ainoastaan yksi: vain lyhyt, typerä intro True Shred Guitar limboaa täysin. Se myös muistuttaa eniten bändin vanhasta materiaalista. Levyn edetessä True Shred Guitar paljastuu tärkeäksi vertailukohdaksi debyyttilevyn materiaaliin – huippukohdat olisivat erottuneet Treatsillakin edukseen.

End of the Line kuulostaa nyrkkeilyotteluun joutuneelta Field Micelta. Road to Hell ja You Lost Me kietovat Def Leppard -merkkien koristamien farkkutakkiensa päälle narkoleptista dreampopia Millerin kitaran tukiessa melodiaa ja rytmiä tasapuolisesti. Äänenvoimakkuus on läsnä, mutta kappaleet toimisivat aivan yhtä hyvin ilmankin sitä.

Miller ymmärtää milloin antaa kappaleille tilaa ja milloin irrotella. Jälkimmäistä tapahtuu tietenkin lähes kaiken aikaa – Reign of Terror on kitarapainotteisempi ja vähintään yhtä päällekäyvä kuin Treats – mutta bändin väripalettiin on lisätty harmaan sävyjä. Vielä tärkeämpi muutos löytyy mikrofonin takaa.

Krauss kasvaa ulos ärsyttävästä ja yksiulotteisesta tyylistään. Hän lähestyy kappaleita paljon monipuolisemmin ja nöyremmin tuoden Comeback Kidiin lohtua ja empatiaa, End of the Lineen katkeruutta ja Born to Loseen surua. Treatsin tunnetyhjiö katoaa, ja inhimillinen haavoittuvuus saa tilaa.

Kahdeksan kappaleen sarja Born to Losesta You Lost Mehin asti on Sleigh Bellsin tähän mennessä parasta materiaalia. Korviasärkevä kompressio ja melu ovat nyt palvelijan asemassa, vahvistamassa erinomaisia kappaleita sen sijaan, että ne olisivat itse sisältö.

Jos melua halutaan lisää, niin ehkä Liturgy tulee mukaan kolmannelle levylle luomaan se todellinen mielipiteenjakaja ja tomaattisateen kohde? Toisaalta Reign of Terrorin parhaat hetket osoittavat, että täysille hirtetty volyymi on enää vain tehokeino Sleigh Bellsille, ja sen pohjana on vihdoinkin oikeita kappaleita.

80 Ollessaan yhtä aikaa raskaampi niin äänimaailmaltaan kuin sisällöltään Reign of Terror vastaa kasvun haasteeseen kaksiteräisellä miekalla, asettaa suurennuslasinsa Treatsin heikkouksiin ja todistaa vahvuutensa tarjoten paljon enemmän syvyyttä, tarttumapintaa ja musiikillista variaatiota.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2014 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress