Siinai – Olympic Games

Splendour

Siinai paljastaa krautin ja powerpopin salaisen sukulaisuuden.

Siinai on debyyttialbuminsa perusteella vahvasti konseptuaalinen hanke, joka ei kärsi kunnianhimon puutteesta. Teemalevy pyöriikin vaatimattomasti olympiakisojen ympärillä.

Olympic Games starttaa kolmen anthemin sarjalla, jonka aikana levyn tyylivalikoima ja vaikutteet summataan tehokkaasti. Risto ja Markus Joensuun (ei sukua) eponyymiprojektista muistuttaa edelleen tuttu Spacemen 3:n hengessä valittava sähkökitara, joka kuitenkin antaa tällä kertaa tilaa eeppisemmille rakennelmille.

Olympialaisten ollessa kyseessä Vangeliksen kaikuja ei voi välttyä kuulemasta kosketinpuolella. Dopingilta käryävä syntetisaattori- ja kitaradrone vaihtuu ajoittain suoraviivaisesti jyskyttäväksi motorik-biitiksi. Kaiken kaikkiaan äänipaletti on vaikuttava.

Siinai asettaa kuulijansa eteen paljon ennalta kuultuja elementtejä, mutta niitä myös kehitellään kiitettävän analyyttisellä otteella. Olympic Gamesin vahvuus on sen kurinalaisuus. 50-minuuttinen ei kuulosta pelkältä päämäärättömältä jamilta, vaan antaa vaikutelman formalistisemmasta lähestymistavasta, joka on paljon velkaa krautrockin saksalaisen pedantille insinöörihengelle. Harkittu toteutus palkitsee, mutta vaatii eläytymistä temaattiseen kokonaisuuteen.

Mitään raflaavia irtiottoja on näin ollen turha odottaa. Välillä albumin dialektiikka tuntuu liiankin turvalliselta. Sinänsä katarttiset hetket urheilufanfaareja melkein parodisesti lähentelevissä anthemeissa vuorottelevat eteenpäin puuskuttavien jytäbiisivoimannäyttöjen luoman jännitteen kanssa. Välimuodoille jää vähemmän tilaa.

Poikkeuksiakin löytyy. Shokeeraavimman railon vellovan äänimaiseman keskelle iskee Munich 1972, joka johdattelee särmikkäällä dissonanssillaan jonnekin panttivankidraaman ja Lasse Virenin sielunmaiseman välille. Kiirastulille kuitenkin. Risto Joensuun Kawabata Makoto -tyylinen kitaratyöskentely on ahdistuneisuudessaan albumin parhaita hetkiä ja kappaletta soisi kehiteltävän näissä tunnelmissa pidemmälle.

Ennen kaikkea kyse on syklinä kuunneltavasta tuotoksesta. Vasta viimeisen raidan sulkiessa ympyrän kuulija on tajuaa krautin ja voimapopin välisen rajan hiuksenhienon luonteen: loppumetrit mennään jo lähes springsteenmäisissä tunnelmissa. Vain voitonriemuiset sanoitukset puuttuvat. Jotain, mikä todella löisi nelosvaihteen silmään.

Ehkä Usain Boltin olisi voinut pyytää levylle räppäämään? Tarjosihan monilahjakkuus taannoin itseään myös ManUn Ryan Giggsin tilalle.

79 Siinai pelaa isoilla soundeilla pystyen silti kontrolloimaan niitä, mutta käytetyt konstituentit ovat siinä määrin tuttuja, että todellisia oivalluksen hetkiä tulee kahdeksan instrumentaalikappaleen massiivisella kokonaisuudella harvakseltaan vastaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Siinai – Anthem Part 1 & Part 2.