Savages – Silence Yourself

Matador / Pop Noire

Nyt on helvetti irti.

Nyt on helvetti irti.

Jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin pidät Silence Yourselfistä.

SavagesKansiJos jokin vaivasi minua 2000-luvulla tapahtuneessa post-punkin uudessa nousussa, se oli varmasti tiettyjen lähtökohtien hiipuminen. Diskorumpujen ja poseerauksen seasta ei yksinkertaisesti noussut paljoakaan kiinnostavaa. 1970–80-luvun taitteen äänimaailmasta inspiraatiota lapioineiden joukossa jokaista Xx:ää ja These New Puritansia kohtaan oli kymmenen Razorlightia.

Kaiken lisäksi, jos palataan koko liikkeen alkulähteille, aito vaaran ja synkkyyden tunne oli kitketty lähes viimeistä piirtoa myöten. Myönnettäköön, että lopputulokset olisivat mahdollisesti eri tavalla hankalia, mutta kun suurin osa uudelleenlämmittelystä kuulosti täysin elottomalta apinoinnilta, niin hieman ylivedettykin variaatio olisi miellyttänyt enemmän. Eiväthän helpostilähestyttävyys ja taiteellinen meriitti ole mitenkään ristiriidassa – vai…?

Ei ainakaan Savagesin mielestä. Bändi ei tunnu olevan liian kiinnostunut ainakaan lähestyttävyydestä. Suurta hypetystä nauttiva debyytti Silence Yourself lunastaa hurjat odotukset keskittymällä siihen, mitä yksikään saarivaltion bändi ei pysty juuri nyt tarjoamaan. Se on musiikkia selkää raateleville kynsille ja kaulavaltimoa hamuaville sahalaitaisille hampaille. Yksinkertaisesti paluu raakuuteen, tehty niin oikein kuin ensilevyltä voisi ikinä odottaa.

Kaikki lähtee liikkeelle perusasetuksista. Kitarat ovat jatkuvasti pienessä riitasointukarkelossa ja rummut hakkaavat sellaisella teholla, että useampi kalvo lienee hajonnut levyä tehtäessä. Basson nuotit joko särkyvät tai johtavat ilkeitä, koko yhtyeen voimalla tehtäviä hyökkäyksiä. Suuri osa iskuista tulee salakavalasti ja odottamatta. Kokonaisuus on jatkuvasti hieman liian kovalla, että tätä kuunnellessa voisi rentoutua.

Näistä lähtökohdista kimpoaa heti ensikuulemalta poikkeuksellisen väkevää materiaalia. Strife lyö särkijän täysille, ja kertosäe onkin helposti metallisin hetki albumilla. City’s Fullin jyrsivä svengi on yhtä jylhää kuin tarttuvaakin, ja Hit Men nopea pyrähdys viiltää niin ajatusmalleja kuin ihoakin: suurin kohu onkin noussut väärinkäsityksistä, joita tämä väkivaltaa käsittelevä kappale on aiheuttanut.

I Am Here taas yrittää lohduttaa. Olen tässä, ei hätää! Ei läheisyys haittaa, ongelma on enemmäkin hirviömäisen pieksävä kertosäe, jonka takia toivoo pakostakin Jehnny Bethin olevan turvallisemman matkan päässä. Ensimmäiset kaksi minuuttia riittäisivät jo erinomaisuuteen, mutta viimeiset viisikymmentä sekuntia ovat helvetillistä myrskyä: basso murjoo karmivaa kahden nuotin sarjaa, ja lopulta bändi kiihdyttää tahtia siinä määrin, että painovoima tuntuu moninkertaistuvan. Tässä on aikainen kilpailija vuoden kappaleeksi.

Tällaiset tulokset toistuvat yksitoista kertaa Silence Yourselfillä, niin No Facen ilkikurisessa tönimisessä, Husbandsin morning after -skenaariossa kuin Marshal Dearin tarjoamassa, karun kauniissa päätösluvussa.

89 Väkivaltaisen tyylin ja loistavien biisien yhdistelmä tuo Savagesille melkoisen fanijoukkion tämän levyn myötä. Liioittelunkin riskillä sanon, että jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin tulet pitämään tästä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!