Sans Parade – s/t

Solina Records

Sans Parade oli Nuorgamin kaikkihuomisenbändi numero 28.

Sans Parade oli Nuorgamin kaikkihuomisenbändi numero 28.

Sans Paraden esikoinen luo tunnelatauksia ja tuokiokuvia, joiden pariin haluaa palata kuin selittämättömän, mieltä vaivaamaan jäävään elokuvakohtauksen äärelle.

SansParadeKansiMichael Mannin elokuvassa Collateral on kohtaus, jossa kaksi kojoottia juoksee öisen kaupungin kaduilla, ohittaen risteykseen pysähtyneen taksin. Auton sisällä Tom Cruisen esittämä palkkatappaja ja Jamie Foxxin esittämä kuljettaja tuijottavat hetken villieläimiä epäuskoisina. Hetki on lyhyt, mutta jotenkin maaginen.

Opiskeluaikoinani kävin tarinankerrontaa käsittelevän kurssin, jonka luennoitsija käytti tästä kohtauksesta termiä kioski. Hänen mukaansa hyvä kertomus on kuin polku, jonka varrelle on saattanut jäädä kioski, hetki, joka ei varsinaisesti vie tarinaa mihinkään suuntaan, eikä kerro mistään, mutta tuntuu silti äärimmäisen merkitykselliseltä. Sans Paraden esikoisalbumilla näitä maiseman halki juoksevia kojootteja piisaa. Niin yllätyksiä tulviva ja tunnelmaltaaan rikas se on.

Yhtyeen nimeä kantava levy tuntuu hämmentävän virtaviivaiselta, sillä vaikka se on soinniltaan pakahduttavaa kamari-indietä, on Sans Parade onnistunut tauottamaan paatoksensa kuin huomaamatta melodraaman lomaan uivilla vaimeammilla hetkillä.

Indiepopin romanttisemman siiven perinteelle uskollisesti levyn sanoituksissa heittäydytään suurien tunteiden vietäväksi, podetaan sydänsuruja ja kaivataan niin, ettei osata olla aloillaan. Teksteistä ei löydy suurta kekseliäisyyttä, mutta toisaalta ne eivät myöskään sorru vaivaannuttaviin kömpelyyksiin, vaikka tarjolla onkin paljon tummia vesiä, vapauden kaipuuta ja ihmissuhteiden kohtalonhetkiä.

Kaikella tällä melodraamalla voisi saada kuulijassa aikaan ähkyn, mutta paketti ei oikeastaan lähde rönsyilemään liikaa missään vaiheessa. Kaikki ainekset coldplaymaiseen ylisiistiyteen ja stadionin kokoiseen muovisuuteen on olemassa, mutta ne jätetään ansiokkaasti käyttämättä. Esimerkiksi Markus Perttulan lauluun on tuotannossa osattu jättää sen verran luonnollista suhinaa ja rikkinäisyyttä, että sanoituksien ja musiikin melodraama sulautuvat tyylikkäästi toisiinsa. Tunnelma on suurieleisimmilläänkin hauras ja elokuvallinen.

Levyn tarinoita ja tuokiokuvia kerrotaan kuitenkin sellaisella tinkimättömyydellä, että mystisten kioskien sijasta kerronnan joukkoon alkaa kaivata jotain säröä, vielä uskaliaampaa ilmaisua. Ei kuitenkaan siksi, että levyn kokonaisuus olisi jotenkin yllätyksetön ja tasapaksu, vaan siksi, että useamman kuuntelun jälkeen sen helmet erottuvat niin voimakkaina kokemuksina, ettei muu materiaali laadustaan huolimatta oikein kanna. Kun joukossa on The End of the World 1964:n, In a Coastal Townin ja A Ballet in The Sean kaltaisia, suorastaan häkellyttävän monitasoisia ja pienistä eleistä popsinfonioiksi yltyviä kappaleita, on toki luonnollista, että osa kappaleista jää niiden jalkoihin. Esikoislevyltä tätäkin voi pitää saavutuksena.

Oma saavutuksensa on myös se, että kappaleet joissa kuuluu esikuvien vaikutus, on osattu purkaan osiin ja koota uudelleen lisäämällä niihin tarpeeksi jotain omaa. Levyn heikoimpaan antiin kuuluvassa Dead Treesissä soi Radioheadin perinne vahvana, mutta sen rikottuna värisevä sähkökitara ja loppuosaan ujutettu akustisen kitaran barokkimainen näppäily pelastavat muuten niin ilmeiseltä tuntuvan herkistelyn. Ja From Leytonstone to Canary Wharf soi kuin U2 ennen suuruudenhulluuteen sairastumistaan, mutta juurevammin. Vaikka vaikutteet siis näkyvät, ne tekevät niin lähinnä hyvällä tavalla.

Kuin niin monessa tämän levyn kappaleessa, jää myös kuulijassa elämään outo kaipuu. Useammankin kuuntelun jälkeen kaikkea tahtoisi vähän enemmän, tai ainakin palata niihin intensiivisimpiin hetkiin. Sillä vaikka tässä pelataan kovin tutuilla ja yleismaailmallisilla teemoilla, on levystä valtaosa onnistuttu rakentamaan niin vetoavien tehokeinojen varaan, että niiden vaikutuksen haluaa tuntea yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen nähnyt Collateralin kojoottikohtauksen useammin kuin kymmenesti, yrittänyt tulkita ja selittää sitä. Välillä luulen, että siinä ei ole mitään merkitystä, ettei sitä pitäisi yrittää nähdä suurempana kuin mitä se on: vain satunnainen tapahtuma kaoottisessa kertomuksessa. Sitten törmään Sans Paraden esikoislevyn kaltaisiin teoksiin, ja haluan nähdä sen kohtauksen taas. On se niin vetoavaa, kun fiktiossa on hetkiä, joilla on tuhat merkitystä, ja yhtä aikaa nolla.

80 Kotimaisen indiekentän melodraamaosasto saa romanttista patetiaa kaihtamattoman ja kekseliään lisän, kun Sans Paraden esikoinen vyöryttää hauraita tuokiokuviaan kuulijalle. Hämmentävän tyylipuhdas, joskin hetkittäin samaa teemaa liikaakin luuppaava kokonaisuus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!