Sanni – Sotke mut

Warner

Sanni, niin puhdas.

Sanni, niin puhdas.

Levy, jossa kiteytyy nuoruus Helsingin kaltaisessa kaupungissa vuonna 2013.

SanniKansiJoskus kevään puhjetessa kesäksi aloin kuulla julkisilla paikoilla soivissa hittiradioissa kahta kappaletta. Erinin Ei taida tietää tyttö ärsytti minua välittömästi. Kyse oli tietysti omasta ylitulkinnastanikin, mutta en digannut siitä, miten yliolkaisesti ja suoranaisen pilkallisesti biisin kertoja suhtautuu nuoriin naisiin. Vaikka kyse on toki rooliin kirjoitetusta mustasukkaisuuslaulusta, se tuntui halveksivan kaikkea tuolle ihmisryhmälle ominaisena pidettyä pukeutumisesta puhetyyliin. Mietin, että nuoret naiset ovatkin varmaan ainoa sukupuolen ja iän mukaan määritelty porukka, jota saa huoletta ivata. Kaikkihan tietävät, että ne ovat ärsyttäviä ja että niillä on huono maku.

Se toinen radioissa soinut kappale oli erään nuoren naisen, Sanni Kurkisuon, ensisingle Prinsessoja ja astronautteja. Siitä ei ihan alkuun jäänyt mieleen muuta kuin tuo “Ei löytynyt onnea Onnelasta”. Ilmeistä pissispoppia, siis. Biisi jäi kuitenkin mieleen pyörimään. Ja kun sen lopulta kuuli kunnon soundeilla ja keskittyneenä, sen tiesi olevan yksi vuoden parhaista. Aika lähellä semmoista, mitä voisi aavistella tulevaksi klassikoksi. Täysin omanlaisensa, täysin vilpitön, täysin tätä päivää.

Minä en ole muuten koskaan käynyt yhdessäkään Suomen lukuisista Onneloista. Niitä ei ollut silloin, kun olin parikymppinen ja vietin viimeksi öitäni sellaisissa paikoissa, joissa tanssitaan, koska puhuminen on mahdotonta – joissa valomerkin ja niin sanotun ”isojaon” jälkeen tapaa seurata joko pettymys tai virhearvio.

Kaksikymppinen on ylidramaattinen ja elää itse keksityistä tunnemyrskyistä. Sannin kertoja saa mekkonsa riekaleiksi ja alkaa laskuhumalassa hellyttävästi miettiä tahriintunutta viattomuuttaan. Biisin keskeisessä kohdassa Sanni puhkeaa räppäämään vanhenemisesta ja ulkonäköpaineista ja siitä, miten vuonna ’96 hiekkalaatikolla äiti tuli puhaltamaan, jos sattui. ”Kuka puhaltaa nyt?” hän huokaa. Se viiltää niin syvältä, että sydän on särkyä.

Olennaista on olla rehellinen. Nuori ihminen toipuu nopeasti useimmista iskuista, mutta iskuja ne ovat silti. Kuinkahan paljon Prinsessoja ja astronautteja -biisiä on kuunneltu viime kesänä soluhuoneissa puoli kuuden aikaan aamulla? Se on monen ihmisen elämän soundtrackia, ehkä pysyvästi. Se on riittävän hyvä siihenkin.

Olennaista on sekin, että Sotke mut -levyn kakkostähden, tuottaja Hank Solon laahaava biitti on nerokas ja aivan erilainen kuin suomalaisilla poplevyillä yleensä kuultavat jutut. (Hank Solo on hämmentävästi toiminut aiemmin nuorisoheviyhtye Smakin kitaristina, mutta se taas on lopulta yhdentekevää.)

Prinsessoja ja astronautteja aloittaa levyn ja määrittelee sen tavallaan teema-albumiksi nuoren naisen elämästä. Sen teksteissä ensimmäiset parisuhteet päättyvät, jätetään paskaduuni hampurilaispaikassa, sekoillaan ulkomailla ja podetaan identiteettikriisiä. Kulttuuriset viittaukset, erisnimet ja puheenparret, joista läheskään kaikkia en edes ymmärrä, ankkuroivat sen ilmestymisaikaansa. Sillähän ei ole merkitystä, miltä levy kuulostaa edes kymmenen vuoden kuluttua. Voi kuulostaa oikein hyvältäkin. Enemmän epäilyttää, onko minulla vedenpitäviä syitä kuunnella tätä edes nyt. Tulee vähän tirkistelijämäinen olo, ja Facebookissa levyä hehkuttaessaan tietää antautuvansa nolatuksi tulemisen vaaralle. Toisaalta ihmisten pitäisi rohkeammin hypätä mukaan sellaisiinkin tarinoihin, jotka eivät voi olla heidän omiaan. Vain siten voi ymmärtää edes pienen osan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Levyn muutkin hittisinglet ovat erinomaisia. Jos mä oon oikee on periaatteessa keskitempoinen suomipop-kappale, jossa on jälleen herttainen rap-väliosa. Tarttuvan biisin tekee kiinnostavaksi teema ja sen käsittely: tällaisissa ei yleensä lauleta siitä, miten tuntee itsensä kummitukseksi, jonka läpi ihmiset kävelevät kadulla. Siinä kiteytyy urbaani kokemus tavalla, joka ei oikeastaan ole edes kovin ikäkausisidonnaista. Helsingin keskusta on mitä hienoin paikka identiteetin romahtamiselle.

Me ei olla enää me taas on hirvittävän vakava laulu, jonka melodraamaa jyskyvä biitti alleviivaa hienosti. Se ei oikeastaan kerro rakkauden päättymisestä, josta lauletaankin aivan tarpeeksi. Se kuvaa päättyneen parisuhteen jälkeistä muovautumista uusiin rooleihin, ja nimenomaan tämän tapahtumista ensimmäistä kertaa, ensimmäisen oikean suhteen jälkeen. Siksi kertoja joutuu selittämään itselleen kaiken tapahtuvan: mitä se on, miksi näin on. Hän kohtaa entisensä ehkä ensimmäistä kertaa eron jälkeen, ja koko tilanne tiivistyy yhteen loistavasti hahmoteltuun pikkukohtaukseen:

”Marraskuun viima vasten puhaltaa
Helsingin kadut tulvii roskaa
Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat
mutta et tarjoo sun takkia
koska me ei olla enää me”

Tämäkin on identiteettikriisi, mutta ei niin syvällekäyvä. ”Tyttöystävä” ja ”poikaystävä” ovat rooliasuja, jotka voi riisua siinä kuin pukeakin. En ole kuitenkaan varma, olenko koskaan aiemmin kuullut juuri tästä näkökulmasta kirjoitettua poplaulua.

Singlejen ohella levyn parasta antia taitaa olla äärimmäisen vetävään tanssibiittiin sovitettu Dementia, jonka teksti on melko tavanomainen juttu epäröinnistä rakastumisen kynnyksellä. Enpähän vain keksi montaa tänä vuonna kuulemaani kappaletta, joka toimisi paremmin peilipallon alla. Get Lucky ehkä, mutta tämä on ihan erilainen homma, ei rento vaan aika militantti. Tämä varmaankin soisi siellä Onnelassa, kun kaljaa kumotaan ja toisten cooliuspanssareita koetellaan verenmaku suussa.

Kaikki kappaleet eivät ole timanttia, mutta kiitettävän erilaisia keskenään ne ovat, eikä varsinaisia hutejakaan löydy. Kiitos ja anteeksi -esityksestä en ole ihan varma. Levyn ainoa kokonaan räpätty biisi jää kyllä mieleen. Se on äärisarkastista vittuilua jollekin vanhan koulukunnan levy-yhtiösedälle, joka ei ole vissiin ihan ymmärtänyt Sannin musiikillista visiota. Teksti on osuva ja sisältää suorastaan hersyvää kuittailua muun muassa Juha Tapiolle, mutta tunneherkän materiaalin keskellä tämä tuntuu jo turhankin eripariselta. Ja vaikka Sannin melko kotikutoinen räppäys on pienempinä annoksina pelkästään sympaattista ja yksi levyn persoonallisuuden takaavista piirteistä, en ole varma, haluanko kuunnella sitä kokonaisen kappaleen verran.

Millaista kaupunkilaisen nuoren naisen elämä Sotke mut -albumin perusteella sitten on? Ristiriitaista ainakin. Täytyy keksiä oma tapansa olla aikuinen. Täytyy keksiä, miten tulla toimeen sen kanssa, että välillä tekee mieli olla täysin epävakaa ja villi ja välillä mieli olla sylissä. Täytyy kestää kaikenlaista paskaa vähätteleviltä ja tytötteleviltä mulkuilta, mutta toisaalta on mahdollisuus haistattaa mäkkäriduunille paskat, sylkeä takapuolta puristelevien asiakkaiden hampurilaisiin ja lähteä iloisesti leipäjonoon hippeilemään. (No, ainakin on mahdollisuus fantasioida siitä.) On mahdollisuus kokeilla rajojaan, kuten nimibiisin kevytsadomasokistisessa tekstissä, mutta joutuu ehkä oppimaan, että se voi sattuakin.

Tällä levyllä on kyse tästä kaikesta. Omanlaisensa teema-albumi, kuten sanottua. Suurempi kuin osiensa summa.

Ja Henri Salosen tuotantojälkeä ei voi tarpeeksi kiitellä. Suomessa tehdään nykyään hyvää elektronista soundia todella laajalla skaalalla. Salonen on maksimalisti, jonka lähestymistapa on periaatteessa sitä cut & paste -hommaa kuin kaikki trendikäs tällainen nykyään, mutta joka karttaa tyhjän valkoisen huoneen ideaa ja tekee mieluummin isoa musiikkia. Biisien emotionaalista vereslihaa uskalletaan alleviivata muun muassa dramaattisilla kosketinintroilla ja -välikkeillä, joissa kenties kuuluu hyvällä tavalla tuottajan metallimenneisyys.

80 Aika harvoin tulee vastaan popalbumeita, joilla on haluttu ja osattu sanoa jotain. Joilla on persoona eikä vain kohderyhmää. Tämä on sellainen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!