Rush – Clockwork Angels

Anthem/Roadrunner

Mikäs meidän on naureskellessa, kun tehdään niin pirun hyviä levyjä vuodesta toiseen.

Torontolaiskaravaani debytoi teemalevyjen saralla, matkaten halki kaikkeuksien kellokoneistojen vain laittaen ihmisen kohtaamaan mitättömän itsensä.

”In a world where I feel so small
I can’t stop thinking big”

Siinäpä Neil Peart kiteyttää koko sanoituksellisen tematiikkansa heti uusimman levynsä avausraidalla Caravan. Maailman väärinlausutuimman rumpali-filosofin tarinat ovat usein ajautuneet tekemään ihmettelevän eksistentialistisia havaintoja ihmisen paikasta maailmassa, pohtimaan yhteiskuntamalleja ja -järjestyksiä, uskontoa, kuolemaa ja muita sangen korkealentoisina pidettyjä aiheita. Rushin yhdeksännentoista pitkäsoiton Clockwork Angelsin tarinassa hän keskittyy yhden ihmisen eksistenssiin ”yhdessä monista mahdollisista maailmoista”.

Näin suurin siveltimenvedoin aina maalannut Rush on ollut helppoa leimata yhdeksi kulahtaneista dad rock -dinosauruksista, jota diggaavat perheenisien lisäksi korkeintaan 15-vuotiaat muusikonalut kaksi kokoa liian isoine bändipaitoineen (tunnustan!). Onhan se yli nelikymppinen, kolmesta erinomaisesta musikantista koostuva orkesteri, joka on luonut laajoja biisirakenteita ja sanoitusteemoja sekä niin älyllistä auraa, että hirvittää.

Faniensa uskonnollisesta lojaaliudesta huolimatta Rush on näyttänyt jääneen väliinputoajan rooliin: yhtäällä olen nähnyt progefanien hylkäävän sen liian suoraviivaisena, toisaalla poppareiden leimatessa sen musiikilliseksi muniinpuhalteluksi. Eräänlaisiksi erakoiksi ovat täten jääneet Rush-fanitkin, saadessaan intoiluunsa vertaistukea korkeintaan toiselta 2112-paitaiselta virkaveljeltään. Veljiähän he pääasiassa ovat olleet, ja tästä bändi itsekin vitsaili Snakes & Arrows Live -DVD:llään: ”Seitsemän naista Rush-konsertissa, sen täytyy olla maailmanennätys!”

Itsetarkoituksellisiksi tekniikkaharjoitteiksi ei Rushin tuotantoa ainakaan voi väittää. Sellaiseen sillä on aivan liian hyvä vainu oivien popkappaleiden suhteen. Tämän takia olenkin yhä katkera siitä, ettei vuosien 1980–82 popklassikoihin mahtunut yhtäkään niinkin täydellisestä kappaletriosta kuin Spirit of the Radio, Tom Sawyer ja Subdivisions. Kaiken lisäksi bändi selvisi tuon vuosikymmenen syntetisaattorikarikoista huikean vähin vaurioin.

Onhan Clockwork Angels epäilijöille punainen vaate – näkeehän sen jo kannestakin. Näin vanhalta bändiltä on uskaliaan röyhkeä veto julkaista futuristinen teema-albumi, joka dystooppisen steampunkin keinoin kertoo eksistentialistisen kasvutarinan keskellä surrealistisena myllertävää multiversumia. Myönnettäköön, että eräänlaiset suuruudenhulluuden hälytyskellot soivat, kun kerrottiin, että levyn ohessa julkaistaan myös sen teemaa laajentava romaani. Vähemmästäkin on tyylitaju tippunut sinne syvimpään hornaan.

Kokonaisuus imaisee kuitenkin suhteellisen onnistuneesti mukaansa heti Caravanissa ohikulkevien höyrykoneiden kalkkeen myötä, päätösraita The Gardenin elegiseen codaan saakka. Levy on rakennettu ”perinteisen” rockalbumin näkökulmasta, ja tarinallinen koherenssi ilmeneekin enimmälti Peartin sanoitusten avulla. 66 minuutin ja yhdentoista kappaleen raamit eivät teatraalisia interludeja tarvitse. Sooniset riffimaisemat elävät enimmälti sopuisassa synestesiassa tarinan kanssa, joka taas Peartille ominaisesti sopinee kirjallisuustieteilijöiden juomapeliksi. Sen verran tiheä on kirjallisuusviittauksien frekvenssi myös Clockwork Angelsilla.

Rumpukalvoista ja kirjoista rakennetun aikakoneensa avulla tämä ainutlaatuinen, niin fantasian kuin kaikki kiitetyt filosofitkin tunteva lukutoukka käy läpi ainakin meksikolaiset myytit kultaisista kaupungeista, Voltairen Candide-klassikon sekä teologisen analogian kellosepästä, ”The Watchmakerista”, jota on käytetty argumenttina jumalan olemassaolosta. Determinismin ja vapaan tahdon vastakkainasettelua pohtivassa odysseiassa Kelloseppä ilmenee outona diktaattorina, mikä ei hanakkana sekulaarihumanistina tiedetyn Peartin tapauksessa yllätä.

”I was brought up to believe
The universe has a plan
We are only human
It’s not ours to understand”

Rushille ominainen millintarkka soitto on Clockwork Angelsilla läsnä, mikä kuuluu jo avausraidan tarkoin asetelluissa Neil Peartin rumpufilleissä, Geddy Leen lonkeromaisesti kiemurtelevissa bassolinjoissa ja Alex Lifesonin kitaravälikkeissä. Haitanneeko tuo, kun yhteispeli raksuttaa sveitsiläisen taskunauriin luotettavuudella, ja bändi soundaa hurjistuneemmalta kuin koskaan ennen: esimerkiksi BU2B:n kolossaalinen avausriffi on ehkä raskainta, mitä säveltäjäkaksikko Lee-Lifeson on saanut aikaiseksi.

Sama kappale etenee c-osaansa taas hyvin heleästi, menettämättä intensiteettiään piirun vertaa. Myös tarinan suurkaupungin Crown Cityn korkeuksiin nousevista torneista maisemakuvia piirtävä, Toolin transendentaaliselta progemetallilta kalskahtava nimikappale rymistelee raikkaasti. Rush onkin soittanut aina maailman keveintä hardrockia. Tietenkin Geddy Leen androgyynillä äänellä on oma osansa vaikutelmassa. Se on edelleen terävässä kunnossa, mutta olenko kuulevinani tekno-Hinderburgin lailla kiitävän Headlong Flightin pitkissä korkeissa nuoteissa jopa autotunea?

Megalomaanisen kellokoneiston uumenista löytyy silti ruostetta. Vaikka kappaleet kaikessa ylitsevuotavuudessaan ovatkin kohtuullisen sävykkäitä, alkaa viimeistään viimeistä edellisen Wish Them Wellin pärähtäessä soimaan pieni väsymys painaa. Yhtäkään turhaa kappaletta levyllä ei ole, mutta Wish them Wellin lisäksi ainakin Carnies toimii vain hetkittäin. Myös The Garden tavoittaa katharttisen kauneutensa vasta parin viimeisen minuutin aikana, mutta ne minuutit ovatkin leiskuvan kauniita.

Kunkin jäsenen maneerit vain vahvistuvat vuosien saatossa: Alex Lifesonilla on hyvien riffien varjopuolena aina ollut tuhlaileva sooloilu, joka saa myös tällä levyllä liikaa sointiaikaa. Peartin sanoituksetkin ovat välillä yksioikoisen naiiveja. Esimerkiksi Halo Effect on käänteentekevä ja temaattisesti merkittävä kappale pohtiessaan kiehtovaa teemaa siitä, onko rakkaus mahdollista vain ideaalisella tasolla, mutta tämän Peart tarjoilee kömpelön alleviivaavasti. Ainoastaan Geddy Leen basismi säästyy nurinalta, se kun on edelleen hengästyttävän ylivertaista.

Teemana Clockwork Angels pelaa kuitenkin kunnioitettavan monella tasolla, mitä tuotannollinen maksimalismi tukee. Sen teemat ja symbolit antavat pohdittavaa monien kuuntelukertojen jälkeenkin, vaikka teema sopivan yleismaailmallinen onkin: kaikki me kuitenkin matkaamme kohti jonkinlaista puutarhaa, jossa ajatusmaailmamme köynnökset voivat sopuisasti keskenään versoa. On turhaa verrata levyä vuosien takaisiin klassikoihin, ja oikeastaan se tuo vaikkapa Caress of Steelin tai 2112:n aikaisten teosten teeman paljon kypsemmin ilmi. Vaikka odotusten rima näin pitkäikäisellä bändillä saattaakin olla normaalia alemmalla, nousee Clockwork Angels trion tuotannon kaanoniin.

Ja ajatelkaa nyt tuota kuvaa. Eihän noin leppoisasti virnuilevia setiä voi muuta kuin rakastaa.

83 Rush on jalostanut vanhoista teema-albumiaihioistaan huomattavasti kypsemmän ja kunnianhimoisemman lopputuloksen. Sävykkäämmällä dynamiikalla ja oivaltavammalla kerronnalla lopputulos olisi mestarillinen, mutta huikeassa kunnossa bändi kuuluu edelleen olevan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Seitsenminuuttinen sinkkubiisi Headlong Flight käy läpi niin päähahmon kuin hänestä laulavan yhtyeenkin taivalta.