Richmond Fontaine – The High Country

El Cortez / Decor

Richmond Fontainen Willy Vlautin (toinen oikealla) on ensisijaisesti kirjailija ja vasta sen jälkeen muusikko.

Richmond Fontainen suurin vahvuus on samalla sen heikkous. Sen lauluntekijä Willy Vlautin on nimittäin kirjailija.

Toki Vlautin on myös lauluntekijä, kitaristi ja omalla tavallaan hieno laulaja, mutta pääasiallisesti kirjailija, silti. Kolme romaania julkaisseen Vlautinin helmasynti on, että hän lähestyy lauluntekstejä klassisen narratiivin kautta, kertoo aina tarinaa, miltei tympäännyttävän uskollisesti. Vahvimmillaan tämä muotissa pysyminen tuottaa huikeita lopputuloksia (The Fitzgerald -albumin The Janitor), heikoimmillaan se puuduttaa ja tekee kappaleista jähmeitä, sanoihin tukeutuvia ja tukehtuvia.

The High Country on molempia näistä. Albumi on konseptiltaan eräänlainen musikaali-kuunnelma, jossa tarinaa kuljetetaan niin laulujen kuin monologien ja äänimaisemien kautta. Pieneen Yhdysvaltojen luoteisrannikon metsurikylään sijoittuva tarina nostaa esiin Vlautinin suosimia teemoja: epäonnistumisia, päihteitä, raakuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja kaksi rakastavaista, jotka yrittävät nousta tämän kaiken yläpuolelle.

Tekstinä The High Country soljuu kuin Twin Peaks Raymond Carverin kirjoittamana. Lynchiläisten outouksien tilalla on jotain vielä karmivampaa: todellisuus.

Portlandilaisen Richmond Fontainen tuotannossa on kaksi The High Countryyn verrattavaa aiempaa teosta, Post to Wire ja The Fitzgerald. Jos Post to Wire on enemmän tai vähemmän sisarteos Vlautinin ensimmäiselle romaanille The Motel Lifelle, on The Fitzgerald itsenäinen ja eheä teos, omalla tavallaan yhtyeen hienoin saavutus. Kuten Nick Cave Boatman’s Callilla, häivytti Vlautin The Fitzgeraldilla yhtyeensä minimiin, akustisiin kitaroihin, hiljaiseen bassoon ja vispilöillä letargisesti siveltyihin rumpuihin. Tai vaihtoehtoisesti: yhtye ymmärsi Vlautinia niin paljon, että tajusi astua sivuun ja antaa tarinoiden nousta pintaan.

The High Country ei ole yhtä harras. Musiikillisesti sillä on enemmän yhteyksiä Post to Wireen (yhteistä levyille ovat myös musiikilliset välisoitot ja tarinan kuljettaminen hahmojen välispiikkien ja postikorttien sisäisen monologin kautta), sillä myös tällä levyllä Richmond Fontaine maalaa täydellä paletilla, eikä vaan harmaan eri sävyillä.

Tarinan kannalta on huojentavaa, että tyttöä esittämään on otettu Deborah Kelly, joka tosin fraseeraa täsmälleen samalla tavalla kuin Vlautin. Vlautin laulaa kaikki muut kappaleet, ja välillä pari paikallista pirinarkkarin kuuloista kaveria kinastelee kuulostaen samalta kuin Dylan Carlson kuulostaa Nick Broomfieldin dokumentissa Kurt & Courtney.

Kurtin haamu kummittelee myös kappaleessa Angus King Tries to Leave the House, joka vie huomion Portlandista pohjoiseen, jonnekin Seattlen ja Aberdeenin välille. Vlautin (eli kappaleen nimessä mainittu King) toistaa kappaleen ainoaa lausetta ”I’m gonna leave the house” samalla haavoitetun eläimen epätoivolla, jolla Kurt Cobain nosti niskavillojamme, saman passiivisaggressiivisen runttauksen jauhaessa taustalla. Hieno hetki, osittain siksi, että kappaleen joka solusta kuulee, ettei talosta tosiaankaan pääse ulos.

The High Countryn ongelma on, että näitä musiikillisia kohokohtia on hyvin harvassa. Levylle on eksynyt oikeastaan vain yksi klassikkotason kappale, Lost in the Trees, jonka yhtye on viisaasti irrottanut singleksi.

Viisaria se väräyttää varmasti siksi, että se on sumuisen ja alakuloisen levyn verevin veto. Basso pumppaa kuin piripäissään, kitarat sirkkelöivät kuin metsureista kertovalla levyllä kuuluukin.

Kappale alkaa hienosti, hieman samalla tavalla kuten Pink Floydin Wish You Were Here. Autoradiosta kappaleita etsivä, mutiseva hahmo kelaa läpi toinen toistaan tragikoomisemman kuuloisia kantribiisejä, kunnes päätyy fantastisen korniin kappaleeseen Timber Tom (”They call me Timber-Tom / I’ve been a loggin’ man since I got back from ’Nam”), joka – kuten ilmeisesti muutkin puoliksi kuullut pastissit – on yhtyeen omaa tuotantoa. Viime kiertueella sitä lauloi basisti Andy Harding.

Tämän jälkeen hahmo toteaa turhautuneesti ”Gimme a break / This one’s even worse”, josta jäntevä ja maaninen Lost in the Trees viimein lähtee.

”It was getting dark in the sea of trees
Everyone was tripping except me
Amber couldn’t quit talking
’cause she was high on speed
Kevin was listening to a mix tape of Judas Priest
Crystal couldn’t stop laughing then she
took off her clothes
We were all pretty fucked up”

Vlautin maalaa tilannekuvaa ja taustoja mestarillisilla, pienillä siveltimenvedoilla. Judas Priestin pudottaminen tässä yhteydessä on nerokas kikka, sillä se nostaa heti mieleen ne itsensä yhtyeen musiikin tahtiin tappaneet teinit. Hieman kärjistämällä syntyy kuva Kevinistä kaverina, joka oli liian tyhmä tappaakseen itsensä. Tämä ikuinen sivuosanesittäjä on vain yksi The High Countryn läpi vaeltavista elävistä kuolleista.

The High Country on karmiva paikka. Kaikki vetävät huumeita, rakkaus on sadistista omistamista, väkivalta tuntuu olevan ainoa ratkaisu ja epäonni pannaan kiertämään. Metsä toimii levyn loppupuolella eräänlaisena kreikkalaisena kuorona, joka humisee omaa surumielistä melodiaansa ihmisten törttöillessä ja haudatessa ruumiita sen siimekseen.

69 Richmond Fontaine seuraa jo toistamiseen seurannut esikuvansa American Music Clubin esimerkkiä julkaisemalla suuren kaupallisen läpimurron hetkellä uransa epäkaupallisimman levyn. The Fitzgerald sössi suorastaan ihailtavasti kaiken Post to Wiren herätäämän kiinnostuksen ja High Country toistaa tempun vieläkin läpäisemättömämmällä materiaalilla. Lopputulos ei ole missään nimessä huono, mutta ensikertalaisen suosittelisin aloittavan jostain aivan muualta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!