Richard Buckner – Our Blood

Merge Records

Richard Buckner, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Mies, jota ilman meillä ei olisi Bon Iveriä, kokoaa uransa rippeet ja ompelee niistä huikaisevan kauniin tilkkutäkin.

Olen nyt pari kuukautta yrittänyt kirjoittaa tästä levystä ja joutunut aina luovuttamaan, siirtämään kirjoittamista seuraavaan päivään. Levy ei ole huono, mutta se ei ole myöskään helposti havaittavan loistava, pikemminkin molempia näistä. Ja ei mitään, ei kumpaakaan, tietenkin.

Our Bloodilla on sielu. Sillä on huonoja päiviä ja hyviä paiviä, se sulkeutuu ja tuntuu uppiniskaiselta. Sitten, täysin odottamatta, se aukeaa ja kaikki näyttäytyy järjestyksessä, suorastaan naurettavan selvänä.

Our Bloodilla on persoonallisuus. Se puhuu rivien välissä, painottaa sanomisiaan hiljaisuudella, istuu keittiön pöydän ääressä ja mittaa aikaa rummuttamalla sormenpäillä pöytää. Se on juro ja kaunis, sulkeutunut ja täynnä rikkauksia.

Tästä levystä saa irti juuri sen verran kuin siihen on valmis itsestään laittamaan. Sen taiten rakennettu hämähäkinseitti on kudelma läheltä äänitettyjä, intiimin pehmeitä instrumentteja, jotka kuulostavat siltä miltä ruskeaksi haalistuneet 1970-luvun valokuvat näyttävät: lapsuudelta, syksyltä, unohdetuilta lupauksilta ja haudatuilta toiveilta.

Our Bloodin läpi virtaa juuri se, meidän veremme. Jos uskallamme avata suonen, potilas virkoaa ja alkaa laulaa.

Richard Buckner teki levyn kolme kertaa. Ensin hajosi vanha nauhuri, ja levyn ensimmäinen versio meni sen mukana. Buckner aloitti alusta. Sitten varastettiin läppäri, ja suuri osa Bucknerin instrumenteista. Sinne meni levyn toinen versio, aina Sonic Youthin Steve Shelleyn rumpuraitoja myöten.

Selvittäisiin olankohautuksella, jos Buckner olisi major-artisti, kuten joskus kaukaisella 1990-luvulla. Sitä hän ei kuitenkaan ole, ei ole ollut kymmeneen vuoteen. Edellislevy Meadow’n (2006) ja Our Bloodin välissä on lähes kuusi vuotta eräänlaisessa erämaassa. Huonoa tuuria ja turruttavia päivätöitä, pettymyksiä ja pakotettuja muuttoja.

Kuten se, että rahoittaakseen levyn Buckner joutui menemään rakennuksille töihin. Hän ei tehnyt itsestään numeroa: kaikille työtovereille tuli monen kuukauden päästä yllätyksenä, että autistisen oloinen, omissa oloissaan pitäytyvä kaveri oli kymmenen levyä julkaissut muusikko. Heidän silmissään tämä oli vain hyvä työntekijä, joka teki osansa nurisematta, päivän päätteeksi laittoi kypäränsä naulaan ja häipyi teilleen kaikessa hiljaisuudessa.

Tai se, kuinka Buckner joutui vaihtamaan kotikaupunkia, kun hänen kotikadultaan löydettiin päätön ruumis palaneesta autosta. Pienessä New Yorkin osavaltion pohjoisosan kylässä huomio ja epäilyt suuntautuivat omissa oloissaan pysyttelevään, eksentriseen taiteilijaan. Yhteisön paine oli liikaa, ja Buckner teki sen mitä on aina tehnyt: nosti kytkintä.

Aivan kuten hahmo levyn toisessa kappaleessa Escape.

“Let’s waste the night; pay the price and get out of here.
It’s not enough, backing out just to disappear
Without a fight they’ll never know we’ve won”

Our Blood on läpinäkyvä. Sitten mestariteoksensa, MCA:lle levyttämänsä Devotion + Doubtin (1997), Bucknerin hahmo ei ole kimmeltänyt näin voimakkaasti hänen laulujensa taustalla.

Toki tämä ei ole (eikä saa olla) mikään onnistumisen mittari, mutta Buckner vaikuttaa tällä kertaa kiinnostuneelta, innostuneelta. Nämä eivät ole enää sormiharjoitelmia, sanoista rakennettuja taidokkaita himmeleitä, vaan kuumeisia postikortteja pakomatkan varrelta, puheluita tienvarsien puhelinkopeista, joista puolet hukkuu liikenteen meluun.

Our Blood on levy välimatkoista. Siitä, miten saatamme joskus eksyä itsestämme oman ihomme alle, ja löytääksemme itsemme piirrämme karttoja sormenpäillä toisen iholle tietämättä itsekään mihin suuntaan olemme menossa.

Seisomme aamulla kylpyhuoneessa, ja höyrystyneestä peilistä erottuu hahmo. Pyyhkäisemme kädellä huurteen pois, ja meitä katsoo Richard Buckner. Hieman vanhempana ja kolhiintuneempana, hiukset harittaen, hampaat kellastuneina, mutta silti tosissaan, lannistumattomana.

85 Richard Buckner palaa Our Bloodilla huippuvuosiensa kunnianhimoiseen kerrokselliseen kerrontaan, kommunikoi selvästi epäselvillä työkaluilla. Our Blood ei ole helppo levy, mutta jos sille antaa aikaa ja tilaa, se jää asumaan nurkkiin kuin maailman hylkäämä vanha ystävä, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!