Rättö ja Lehtisalo – Matematiikka

Ektro

Säilyttävätköhän Rättö ja Lehtisalo kappaleideoitaan sukanvarressa?

Satakunnan Asterix ja Obelix tekivät levyn, jolla yhdistyvät duon klassisimmat elementit, mutta jonka sisäistäminen on yhtä hankalaa kuin derivaattojen ratkaiseminen.

Rättö ja Lehtisalo on aina ollut 2000-luvun suurimpien musiikillisten nerojen eräänlainen virkistäytymisprojekti, hyppy kepeään ja viihteelliseen ilmaisuun. Kuin Mozartin Eine kleine nachtmusik tai monet muut wieniläisklassismin teokset, jotka oli lähtökohtaisesti suunniteltu viihdyttäviksi.

Duo onkin toiminut aidon popyhtyeen elkein: debyytin ilmaisu oli vielä primitiivistä ja hapuilevaa mutta yksinkertaisuudessaan toimivaa, ”vaikea toinen levy” oli nimensä mukaisesti vaikea ja rönsyilevä, kolmosalbumi totaalinen täysosuma ja neloslevy mielipiteitä jakanut kummajainen. Matematiikka aloittaa näin ollen puhtaalta pöydältä: livenä niitit ovat vaihtuneet pikkutakkeihin ja tunnelma aikuismaisemmaksi, vaikka levynkannessa kaksikon äpärämutantti asiaankuuluvassa univormussa poseeraakin.

Soundi on silti vakiintunut: höyhenenkevyessä äänimaailmassa risteilevät ilmavat syntikat, Tomi Leppäsen notkea rumpalointi ja helisevät akustiset kitarat. Soitto on tuttuun tapaan hillittömän svengaavaa, mistä kilpa-ajofantasia Le Mans lienee paras esimerkki. Siinä soivat myös Rätölle ja Lehtisalolle ominaiset, nyrjähtäneen nerokkaat nerokkaat melodianpätkät.

Pitkästä aikaa Mika Rättö on keskittynyt myös tarinankerrontaan, häneltä kun tuntuu löytyvän laulu joka aiheelle: Matematiikalla lauletaan itse numerotieteen ja autokisojen lisäksi muun muassa Anne Frankista sekä kieroksi pakotetusta vantaalaisesta autokauppiaasta, joka muinoin oli kunniakas samurai. Aiheet levyllä ovat ylipäätään sangen vakavia. Ehkä porilaiset haluavat osoittaa, että kevyen viihteen lisäksi Rättö ja Lehtisalo voi olla myös tiedostava orkesteri.

Sinisen valon sotilaat palaavat Iranista sinkkiarkuissa, Vihreä vallankumous onkin pelkkää geenimanipulointia ja levyn komeaksi lopuksi sekä vuden 2012 kunniaksi, paholaisen planeetta Nibiru pyyhkii länsimaisen sivistyksen kertaheitolla tähtitomuksi.

Näiden lisäksi moskeijoita ja minareetteja vilisevä Marrakechin kuuman varjoisilla kujilla voisi tarinansa puolesta olla kuin Palefacen levyltä, vaikka kantaaottavuuden sijaan se onkin vain maalauksenomainen tuokiokuva. Silti kappale herättää huomiota, näinä aikoina kun mainitut uskonsymbolit näyttäytyvät eräille välittöminä raivonlaukaisijoina.

Vaikka teksteissä painavaa substanssia onkin, kestää itse biisien omaksumisessa tuhottoman kauan – puolet levystä ei meinaa jäädä mieleen oikein millään. Onkohan syynä se, etten ole oikein muutenkaan hallinnut tuota matematiikkaa?

Hittejä eivät Mika ja Jussi ole lähteneet yrittämäänkään, vaikka Nibirun vastustamattoman eeppisessä kevythevissä onkin potentiaalia tulevaisuuden keikkaklassikoksi.

Myös Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan on karusta teemastaan huolimatta suureelliseksi krautdiscoksi paisuva nappiveto. Slovareista Erään autokauppiaan tarina ja Marrakech jäävät parhaiten mieleen.

71 Matematiikka on ristiriitainen levy. Se on tekijöidensä puolesta hyvinkin tyypillinen, mutta samalla erikoinen: ei mikään pastissi, vaan ilmaisua eteenpäin vievä. Suoraviivainen ja pop, mutta silti hitaasti avautuva. Ehkä tämä on sittenkin se vaikein levy.