R.E.M. – Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011

Warner

R.E.M. vietti uransa loppuvuodet triona sen jälkeen, kun rumpali Bill Berry jätti yhtyeen vuonna 1997.

Syyskuussa hajonneen vaihtoehtolegendan 30-vuotinen ura tiivistettynä kahdelle CD:lle. Sopivasti joulumarkkinoille.

R.E.M.:in uran päätöksen kunniaksi julkaistavalla kokoelmalla Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 kuullaan kolme uutta kappaletta.

Niistä We All Go Back to Where We Belongilla Michael Stipe laulaa:

”I will write our story in my mind
Write about our dreams and triumphs
This might be my Innocence Lost
I can taste the ocean on your skin
That is where it all began”

Yli kolmekymmentä vuotta aktiivista uraa (yhtye soitti ensimmäisen keikkansa huhtikuussa 1980) on kunnioitettava saavutus rockbändille, mutta silti R.E.M.:n hajoaminen viime syyskuussa pääsi yllättämään. Vaikka Georgian ihme ei ollut viime vuosina parhaimmillaan ja oli käynyt lähellä hajoamista aikaisemminkin, sitä jotenkin uskoi, että tämä vaihtoehtorockin ikoni olisi olemassa ikuisesti.


Vuonna 1981 ensimmäisen singlensä Radio Free Europen julkaisi yhtye, joka oli ehkä hiukan hapuileva, mutta samalla välittömästi iskevä, omaperäinen ja mystinen. Sen ympärillä oli vaikeasti määriteltävä toismaailmallisuuden aura, joka kuului Stipen mumisemissa kryptisissä sanoituksissa ja näkyi julkaisujen salaperäisissä kansissa.

Part Liesin avaava Chronic Town -ep:llä (1982) alun perin julkaistu Gardening at Night on tyypillinen esimerkki alkupään R.E.M.:n helposti lähestyttävästä ja samalla sisäänpäinkääntyneestä musiikista. Stipen ajatukset tuntuivat kulkevan aivan omanlaisiaan hermoratoja:

”The yard is nothing but a fence
the sun just hurts my eyes somewhere
It must be time for penitence
gardening at night it’s never worked”

Edes kaupallisina huippuvuosinaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa R.E.M. ei koskaan tyhmentänyt musiikkiaan sen myymiseksi suurelle yleisölle (vaikka Shiny Happy People kävikin lähellä). Niinpä jättihitti Losing My Religionissa kuultiin säkeitä, kuten:

”Consider this
Consider this, the hint of the century
Consider this, the slip
That brought me to my knees, failed
What if all these fantasies come
Flailing aground
Now I’ve said too much”

Ei ihme, että Kurt Cobain kadehti tapaa, jolla R.E.M. oli hoitanut kuuluisuutensa.

Suurimman osan urastaan R.E.M. oli kuitenkin enemmän kulttiyhtye kuin mainstream-hirviö. The One I Love, Man on the Moon, Losing My Religion, Shiny Happy People ja Everybody Hurts löytyvät toki kaikki tältä kokoelmalta, mutta loppujen lopuksi R.E.M.:in hittisaalis jäi verrattain niukaksi. Yhdysvalloissa yhtyeen singlet tippuivat top 40:n ulkopuolelle jo vuoden 1996 New Adventures in Hi-Fiin mennessä. Briteissä se menestyi hiukan paremmin – siellä R.E.M. sai satunnaisia top 10 -hittejä sellaisilla singleillä kuin vuoden 1999 The Great Beyond ja vuoden 2004 Leaving New York. Albumilistoilla yhtye tosin pärjäsi mukavasti senkin jälkeen, kun sen singlet jämähtivät listojen alapäähän.

Vedenjakaja R.E.M.:n uralla oli rumpali Bill Berryn eroaminen yhtyeestä vuonna 1997. Ero järkytti, mutta harva varmaan osasi arvata, kuinka ison aukon Berryn lähtö jättäisi orkesteriin. Rumpalin eroa seuranneita levyjä kuunnellessa oli helppo arvioida hänen odotettua suurempaa osuuttaan yhtyeen laulujen kirjoittamisessa ja sovittamisessa (Berryn tiedetään olevan suurilta osin vastuussa muun muassa Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista). Se oli ainakin varmaa, että yhtyeen pysäyttämättömänä raksuttanut koneisto jotenkin nyrjähti paikoiltaan.

Berryn jälkeisillä levyillä Upilla, Revealilla, Around the Sunilla ja Acceleratella (1998–2008) R.E.M. kokeili konesoundeja, synkkää folkia, The Beach Boys -pastisseja, protestilauluja, sliipattua aikuispoppia ja aggressiivisempaa rokkailua. Noilta levyiltä löytyi paljon hyvääkin musiikkia, mutta jotain jäi uupumaan. Jokainen kokeilu tuntui johtavan umpikujaan ja näytti siltä, että R.E.M. oli hukannut oman persoonansa.

Viimeiseksi jääneellä levyllään, viime maaliskuussa julkaistulla Collapse Into Now’lla, se viittasi omaan menneisyyteensä varmasti jo tietoisena siitä, että pelin viimeiset minuutit olivat käsillä.

Kronologisesti järjestetty Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage onnistuu antamaan positiivisen kuvan myös Berryn jälkeisistä vuosista, mutta selvää on, että X-tekijä R.E.M.:in myöhemmistä levyistä puuttui. Silti sellaiset laulut kuin Upin loistokas At My Most Beautiful, Around the Sunin kaunis Leaving New York ja Man on the Moon -elokuvan soundtrackilta napattu, yhtyeen parhaisiin popralleihin lukeutuva The Great Beyond eivät joudu lainkaan häpeämään arvokkaassa seurassaan.

Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage on kattavampi kuin aikaisemmat R.E.M.-kokoelmat And I Feel Fine… The Best of the I.R.S. Years 1982–1987 ja In Time: The Best of R.E.M. 1988–2003, joista ensimmäinen keskittyi yhtyeen indie-vuosiin ja jälkimmäinen sen Warnerille tekemiin levyihin. Part Liesin kahdella CD:llä kuullaan lauluja R.E.M.:n koko uralta.

Kappalevalinnoista voi aina nipottaa, mutta lähes kaikki yhtyeen olennaisimmat kappaleet löytyvät Part Liesilta, samoin ne tunnetuimmat hitit – myös In Timelta pois jätetty Shiny Happy People, josta Stipe, Peter Buck ja Mike Mills eivät taida pahemmin piitata. Toki sellaisille hienoille R.E.M.-klassikoille kuin E-Bow the Letter, Drive tai Bang and Blame olisi toivonut löytyvän tilaa tällä kokoelmalla, mutta pääasiallisesti Part Lies sisältää onnistuneen katsauksen tämän vaihtoehtojättiläisen 30-vuotiseen uraan.

Entäs ne kolme uutta kappaletta? Joko R.E.M.:in uran päättymisestä, ihmiskunnan viimeisistä hetkistä tai rakkauden lopusta kertova We All Go Back to Where We Belong lainailee kauniisti Burt Bacharachin hienostuneen melankolista orkesteripoppia ja on uusista lauluista selvästi paras. Kappaleen sanoitukset ovat Stipelle tyypillisesti samalla koskettavat, kauniit ja arvoitukselliset.

Month of Saturdays ei onnistu läheskään yhtä hyvin. Melodialtaan se ei ole hassumpi, mutta sanoituksiltaan kovin köykäinen ja kokonaisuutena lopulta yhdentekevä. Kokoelman päättävä Hallelujah tippuu johonkin edeltäjiensä väliin. Dramaattiset jouset kuljettavat Michael Stipelle leimallisen monisanaisella poljennolla askeltavaa surumielistä kappaletta oivallisesti läpi säkeistöjen, mutta valitettavasti sen kertosäe ei tempaise mukaansa R.E.M.:n parhaiden laulujen tavoin.

95Oivallinen ja kattava R.E.M.-kokoelma, joka ei tarjoile kovin paljoa yhtyeen faneille, muttajoka tarjoaa satunnaiselle kuuntelijalle tai yhtyeen kuuntelusta 2000-luvulla luopuneelle maittavia ahaa-elämyksiä. Hyvästi R.E.M. ja kiitos!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress