Queens of the Stone Age – …Like Clockwork

Matador Records

Josh Homme virittäytyy tunnelmaan uuden Batman-elokuvan koekuvauksissa.

Josh Homme virittäytyy tunnelmaan uuden Batman-elokuvan koekuvauksissa.

Rockin tärkein yhtye kokee ylösnousemuksen monipuolisimmalla albumillaan.

Queens-Of-The-Stone-Age-Like-Clockwork-coverDaft Punkin Random Access Memories oli suurin musiikki-ilmiö hetkeen. Se oli niin suuri ilmiö, ettette pääse albumia pakoon tässäkään arviossa.

Kyseisellä levyllä on …Like Clockworkin kanssa sen verran yhteistä – molempia teaseroitiin armottomasti, molemmat olivat genrensä lipunkantajan ”paluulevyjä” – että syntyi vaikutelma, jonka mukaan myös Queens of the Stone Agen levyssä on suuren tapauksen makua. Että myös se on paluu oikeille raiteille, jotain mitä pureskella yhdessä netin vesiautomaattikeskusteluissa.

Eikä syyttä, vaikka Daft Punkiin verrattuna keskustelu onkin jäänyt valitettavan laimeaksi. …Like Clockwork nimittäin muistuttaa Random Access Memorya vielä yhdessä asiassa: se on jotain muuta kuin odotimme.

Lienette kuulleet pahat puheet albumiformaatin kuolemasta? QOTSA on päättänyt ottaa kyseiset huhut, repiä ne palasiksi, kääriä palat palloksi, sytyttää sen tuleen, litistää kärvistyneen pallon jätepuristimessa, kaataa päälle happoa ja lähettää sotkun sitten avaruuteen ydinkäyttöisen raketin kyydissä.

Tämä on albumi isolla a-kirjaimella, mutta ilman nykyalbumeita vaivaavaa pöhötautia, joka paisuttaa niiden mitan yli 60 tai jopa 70 minuutin.

Levy on vähän räkäinen, etäisesti bluesahtava, irtonainen. Toisinaan, kuten hienolla nimikappaleella jolla Homme äityy kuulostamaan Neil Youngilta, se jopa rauhoittuu balladeeraamaan. Se on verrattain vähäeleinen, toisinaan herkkis, paikoin myrskyisästi junnaava.

Kitarat surraavat kuin 1970-luvun hevirockprogeoopperan remasteroidussa versiossa. Niissä on ilmaa ja avaruutta, mutta myös uhkaa ja räkää juuri oikeassa suhteessa. Ne ovat ihania kitaroita. Dave Grohlin rummut soivat kuin hän soittaisi niitä davegrohlin mentävässä purkissa tai pahvilaatikossa.

…Like Clockwork on QOTSA:n rönsyilevä, ekspansiivinen ja alkuvoimainen 70-lukulainen eepos. Se ei ole Songs for the Deaf II, vaan lunastaa odotukset omalla tavallaan.

Levy ei tyhjenny ensimmäisellä kerralla, eikä toisella – eikä sen tyhjentyminen siinnä ainakaan tässä vaiheessa edes taivaanrannassa. Albumi ei leväytä porttejaan auki ensi kuuntelulla ja huudahda: ”Sisään vaan kaikki Deadmau5-faneista päiväradiokuulijoihin, tilaa on kaikille!”

Mutta huomatkaa nyt herran tähden, että tämä ei tarkoita, että albumi unettaisi tai olisi uponnut omaan peräaukkoonsa. Minulla vain on sellainen tunne, että se on tuo kliseiden klassikko: lahja, joka ei lopeta antamista (öhöm). Albumi taitaa olla yhtyeen paras levykokonaisuus vuosikymmeneen.

Onko sattumaa, että yhtye tekee ehkä parhaan levynsä sitten Songs for the Deafin, kun Dave Grohl istuu suuren osan albumista rumpupallilla? Onko Päivi Räsänen homo-oikeuksien esitaistelija? Onko Jukka Poika Jamaikalta?

Grohl sanoi joskus rumpujen soittamisen olevan se asia, jonka vuoksi hän on syntynyt tähän maailmaan. Tämän jälkeen mies ei hukannut hitustakaan aikaa, vaan teki jälleen yhden yhdentekevän Foo Fighters -albumin. Mutta hän oli oikeassa. Se on asia, johon hänet on tarkoitettu.

Kaikki tietävät, että Grohlin soitto on voimallista ja tiukkaa. Mutta hän osaa soittaa myös kevyesti tai pirullisen teknisesti. Grohlin rummutuksessa on ilmavuutta ja svengiä aivan eri tavalla kuin Hommen pois potkiman Joey Castillon (joka myös soittaa levyllä) soitossa, joka kuulostaa hieman siltä, että hänellä on helvetillinen kiire hakata saunapuut valmiiksi.

Kaksi vuotta sitten väitin 2000-luvun nerot -kesäsarjassamme, että kirjaimellisesti kuolleista herännyt Josh Homme on nykyrockin kovin nokkamies. En näe pienintäkään syytä korjata arviotani nyt, tämän albumin perusteella pikemminkin päivastoin.

Homme kertoo samoilleensa vuonna 2010 tapahtuneen sydämenpysähdyksensä jälkeen pitkään sankassa sumussa. Levyn suuntaa haettiin studiossa seitsemän kuukautta. Uskallan väittää, että etsintä ja kyselevyys kuuluvat albumin monipolvisessa ja mietiskelevässä luonteessa. Kuuluvat ne myös sanoituksissa, jotka ovat täynnä hämmennystä, synkkää surrealismia ja menetystä. Veden alle upotaan toistuvasti.

Etsintä tuntuu sopivan sekä nelikymppiseksi ehtineelle Hommelle että hänen yhtyeelleen. Levy on polveilevuudestaan huolimatta linjakas. Edes vierailijat yhtyeen ex-basistista ja Hommen parhaasta kaverista Nick Oliverista Fairweather Friends -kappaleella rockaavaan Elton Johniin eivät tee ryppyjä sen linjoihin.

Homme totesi taannoin NME:lle vain haluavansa tehdä musiikkia ja että hänen yhtyeensä ”on jonkun lempibändi”. Olin toissapäivänä todistamassa Hietaniemen rannalla hienoa Queens of the Stone Agen keikkaa. Sen perusteella uskaltaudun veikkaamaan, että toive on toteutunut.

86 Ylösnousemus on hassu juttu. Josh Hommen kuoleman kosketus vei eksyksiin, jonka jälkeen hänen piti löytää taas oikea tie usvan ja hämmennyksen keskellä. Tämä erinomainen albumi on sen matkan soundtrack.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress