Pyhimys – Paranoid

Monsp Records

Pyhimys eli Mikko Kuoppala on kaiken muun hyvän lisäksi myös Jare & Villegalle -duon manageri.

Rapin vapaa-ajattelija sonnustautuu omasta tahdostaan kahleisiin. Joskus käsitetaide vaatii sitä.

Pyhimyksen keväällä ilmestynyt Medium-albumi oli huolella työstetty magnum opus: isosti ja orgaanisesti sovitettu mestariteos, joka kurottaa kauas bulkkiräpin aiheiden ja ilmaisukeinojen tuolle puolen. Sen kulttuurinen viittauskenttä tuntuu ulottuvan Stephen Hawkingista Henry Laasaseen. Levy on loistava, ja sitä kuunnellessa on helppo allekirjoittaa näkemys, että suomihiphop kaipaisi enemmän tällaisia tekijöitä, jotka osaavat sopivalla hetkellä unohtaa olevansa juuri hiphopin tekijöitä.

Vielä saman vuoden aikana kauppoihin kuitenkin ilmestyy toinenkin Pyhimys-levy. Se on kuulemma miehen viimeinen sooloartistina. Se on myös aivan toisesta maailmasta kuin Medium. Jos tämä olisi todella jäämässä Pyhimyksen viimeiseksi sanaksi, olisi se aika erikoinen sellainen. Jätkän ura näyttäytyisi upeaan loppukohtaukseen huipentuvana kunnianhimoisena taide-elokuvana, jonka lopputekstien jälkeen valkokankaalle rävähtää ohjaajaa odotellessa kuvattua bonusmateriaalisekoilua.

Katson oikeudekseni luokitella Paranoidin oudoksi vitsiksi jo sillä perusteella, että se sisältää kolmetoista numeroitua Paranoid-nimistä kappaletta. Vitsi on kekseliäs vain siksi,ettei kukaan varmaankaan ole aiemmin keksinyt toteuttaa sitä ns. todellisessa maailmassa.

Ylle kirjoitetun ei silti kannata antaa harhauttaa: tämä on fiksun ihmisen tekemä levy, joka on tietoisesti sitä mitä on. Tämä on käsitetaidetta. Yksittäisten kappaleiden jättäminen nimeämättä on modernistisen taiteen strategia. Esimerkiksi suomalaisessa runoudessa metodi yleistyi 1950-luvulla perinteisen mittalyriikan tehdessä tilaa Paavo Haavikon Talvipalatsin kaltaisille haahuileville ja vapaasti assosioiville purkauksille.

Simppelillä ratkaisulla on selvä psykologinen merkitys. Ihmismieli on niin tottunut asioiden jäsentämiseen otsikoiden kautta, että niiden puuttuminen tekee levystä heti kappalevalikoiman sijaan yhtenäistä äänivirtaa, josta pistää kertosäkeiden sijaan esiin yksittäisiä laineja, sampleja ja ajatuksia.

Paranoid ei siis hahmotu sisältämiensa biisien kautta. Kymmenenkin kuuntelun jälkeen siitä muistaa ensimmäisenä jotain tällaista: “Räppään jotain vitun peräkylän venäjää. Runopojat osaa esittää mukavaa, mä en oo semmonen. Emäntä on enemmän kuin bosiensa summa. Täydellises maailmas ei räppiä olis. Viestimuisti täynnä, älä soita enää koskaan.”

Levyn nimikään ei tietenkään ole sattumaa. Paranoid kertoo nimenomaan erilaisista vainoharhatiloista. Ne liittyvät milloin päihteisiin, milloin parisuhteisiin, milloin räppiskeneen, mutta puhuja on aina samankaltaisessa katselukulmassa: sekaisin, loppuun ajettu, täynnä vihaa, katkeruutta ja epäluuloa.

Puhuja on juuri sillä rajalla, jonka ylittämisestä seuraa pikku-uutisia. Hän juo vapisevin käsin viimeistä tuoppia tai tuijottaa tietokoneruutua – ja luoja meitä auttakoon, ellei virkavalta tajua puuttua tilanteeseen ajoissa.

Artisti itse on antanut ymmärtää, että kyse on tyylilajipastissista ja roolileikistä. Vaikutteikseen hän on nimennyt muun muassa Eminemin ja Tyler the Creatorin. Paranoid pitäisi haastattelulausuntojen perusteella ottaa läppänä. Sitä se varmasti onkin, koska kukaan vapaalla kulkeva ihminen ei ole niin jakomielinen, että voisi tehdä sekä Mediumin että tämän levyn tosissaan. Asetelmassa on kuitenkin ongelmia, jotka vaativat tosikkomaista käsittelyä.

En ensinnäkään haluaisi tavata ihmistä, joka todella nauraa Paranoidille. Vaikka riimit napsahtelevat vakuuttavasti kohdilleen, ja Steen1:n tuotanto todistaa miehen edenneen pitkälle makuuhuonealkuajoistaan, on levy yksinkertaisesti epämukavaa kuultavaa. Tyypillistä on, että suomihopskeneä osuvasti analysoivan ja kertosäkeeltään nostattavan Paranoid (7):n jälkeen seuraa graafinen ja superahdistava mustasukkaisuuden, omistamishalun ja parisuhdeväkivallan kuvaus, jossa pahinta on, että Suomi on todellisuudessakin sellaisia skenaarioita täynnä. Väkivaltaan ja kuolemaan päättyvät tosielämän tragediat eivät oikein taivu tyylilajipastissiin.

Ollaan perustavien taidefilosofisten kysymysten äärellä. Eikö taiteen nimenomaan pitäisi roiskauttaa kuluttajansa silmille kaikki se paska, jota omaa hygieenistä elämäänsä eläessään ei tarvitse ajatella? Valistaa keskiluokkaa edes näin välillisesti siitä, että maanpäällisiä helvettejä on olemassa?

Rapmusiikki on taidemuotona siitä erikoinen, että se tuntuu väistämättä samaistuvan aina äänessä olevaan yksityishenkilöön. Eminemin viehätys ja vastenmielisyys perustuu siihen, että hänen levypersoonansa tuntuisi olevan yksi puoli hänen oikeasta persoonastaan. Pyhimys ei onnistu antamaan samaa vaikutelmaa, mutta inhimillisesti katsoen hyvä niin.

60 Paranoid on levynä raskas kuin nakkikioskin nurkalle puoli kolmelta suoritettu oksennus. Ehkä on silti hyvä, että se on olemassa. Mitäpä maailma olisi ilman taideteoksia, joiden tekemisen motiiveja on hankala käsittää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!