Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto – Saatanan Uusi Maailmanuskonto

Helmi Levyt

Profeetta

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtyeenä sieltä arkisimmasta päästä.

Kotimaisen vaihtoehtomusiikin outo aistiharha oireilee kolmatta kertaa.

ProfeettaKansiPari vuotta vanha keikkamuisto: lavalla seisoo neljä miestä syntetisaattoreiden ääressä, yksi istuu sähkörumpujen takana, keskelle on ryhmittynyt vakosamettiin ja aurinkolaseihin pukeutunut laulaja. Ilmaa halkovat kovat äänet, basso, kaiut ja repaleiset rytmit. Tapahtuu jotain odottamatonta. Rumpali kaivaa tuulitakkinsa taskusta Väinämöisen lakin, pukee sen päähänsä. Neljä miestä tarttuu laulajaa käsistä ja jaloista ja nostaa tämän hartioidensa tasalle. Rumpali heiluttelee käsiään miehen yllä kuin suorittaisi taikoja. Parrakas vokalisti alkaa sätkiä. Hänet lasketaan maahan, mies tarttuu mikrofoniin ja alkaa puhua:

”Tunnelin päässä on hahmo joka kysyy, haluatko takaisin vai tuletko tälle puolelle. Yhdellä ehdolla pääset takaisin, se sanoo, ja vastaat: ’ihan mitä tahansa’. No pääset takaisin sillä ehdolla, että ryhdyt profeetaksi. Palatessasi tälle puolelle löydät pienen mökin keskeltä metsää, jossa ruosteisen hetekan päällä on kusenpolttama patja, jonka päällä on ruskea samettinen takki, liivi ja housut. Se on univormu, jota profeetan on käytettävä. Ja se ruskea symboloi paskaa, jota on ryhdyttävä takomaan”

Yleisö kuuntelee säntillisesti. Moni on aika juovuksissa, mutta kukaan ei riko jännitettä huutelemalla väliin. Seuraa ohjeita:

”Kotona pitää sitten meditoida, otsasta alkaa aueta pieni kohta josta avartuu kaikki asiat, kaiken ymmärtää, ja lopulta näkyy Freudin naama, sitten Jungin naama, ja lopulta… Väiski Vemmelsääri”.

Muistini on saattanut normalisoida keikan oudoimmat tapahtumat, enkä tästäkään mene sanatarkkaan takuuseen. Mutta summittaisenakin väläys kertoo olennaisen: Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtyeenä sieltä arkisimmasta päästä.

Kolmannella pitkäsoitollaan keskisuomalaislähtöinen sekstetti on yhtä vinoutunut kuin ennenkin. Kuin mikä tahansa kulttijohtaja, myös Profeetta halkoo sketsin ja totisuuden välistä kapeikkoa. Campin ja taiteellisen kunnianhimon rajaviivalta on vain pienen harha-askeleen verran matkaa sekä fanaattiseen totisuuteen että remakkaan nauruun. Profeetta ei toki kaihda moisia riskejä, vaan lausuu päättäväisesti sanoja, joita odottaisi kuulevan ennemmin neuropsykologian johdantokurssilla:

”Psykotomiteettinen agentti
Latentti agentti
Kohteen sisällä
Odottaa keskussignaalia”

Totisimmat kuulijat karsiutuvat matkalta jo alkumetreillä, vaikka on paljon jännittävämpää lähteä leikkiin mukaan. Ajoittain on vaikea tulkita reaktioitaan, kun musiikki tuntuu samanaikaisesti hauskalta ja vieraannuttavalta.

Profeetan temaattisina raaka-aineina ovat yhä harhat, uskonnot ja mielensopukoiden yllätykset. Niistä on laulettu iät ja ajat, mutta tämä surrealismi on upotettu nykyhetkeen. Sen versoissa kukkivat hippi-ilakointia synkemmät sävyt, sinänsä hyvinvoivan ihmisen medikalisoitu ahdistus ja halu poimia harmaanrationaalisen arjen seasta viitteitä selittämättömästä.

Siinä nimenomaan on jotain raikasta, että orkesteri kytkee stoorinsa jokapäiväisiin havaintoihin. Saatanan uusi Maailmanuskonto antaa esimerkiksi vihiä Jyväskylän keskusta-alueella sijaitsevan tehdasalueen alla hohkavasta ”psykokineettisestä pyörteestä”.

Mistäkö siinä on kyse? Ei aavistustakaan. Mutta olipa tausta Vasikkavuoren salaisuuksille miten harhainen kapakkalegenda tahansa, ei kyseistä pinnanmuodostumaa voi tästedes ohittaa ilman pientä uteliaisuutta. Taiteen ja tosiperäisten kokemusten välinen vyöhyke kaipaa ajoittain ärsyttämistä.

Musiikillisesti Saatanan Uusi Maailmanuskonto ei ole yhtä koherentti tai – Profeetan muinaista tokaisua lainaten – pälliä levittävä trippi kuin edeltäjänsä Ordo UMU Okkultis (2008), mutta sisältää aiempaa vahvempia yksittäisbiisejä. Ikävä kyllä levyn tunnelmaa särkee pari ristiriitaista ratkaisua. Jostain on keksitty pullistelevat hardrock-kitarat, jotka ulisivat jo edellisellä levyllä, mutta ovat tällä erää kovasti sukua Rätön, Lehtisalon ja muiden porilaisveijareiden harrastamalle hevikukkoilulle.

Yllättävää ratkaisua ei tee ymmärrettävämmäksi puolivillainen toteutus: Ekstaasi on vauhtia saa riesakseen keskinkertaisen tilutussoolon, joka ei putoa kyydistä millään, vaikka raidalla on sinänsä huikea draivi. Sama meno jatkuu kääntöpuolella, kun matalaotsainen riffi tyrkkii puolipakolla levyn manifestiraitaa UMU on totta. Kun albumin kokonaiskesto on vain puolisen tuntia ja sitä saatiin odottaa useampi vuosi, rokottavat pienetkin harmit kokonaisuutta.

Ehkä tätä ei pitäisi ottaa näin vakavasti. Kenties kannattaisi vain unohtaa hetkeksi tottumukset ja tyylisäännöt, rohjeta mukaan komedian kautta kulkevalle kiertotielle ja antaa äänien ja sanojen tulla sellaisena kuin haluavat. Ja toki Velhouden voimat todistaa, että orkesterilla on tallessa poikkeuksellinen kyky hypnotisoida kuulija alttiiksi Profeetan jokaiselle, lähes akateemisen selkeästi artikuloidulle sanalle. Toivottavasti vakosametti ei kuitenkaan ole vaihtumassa nahkaan ja niitteihin.

Siitä kiusaavasta tosiseikasta ei silti pääse yli, ettei Profeetta enää onnistu yllättämään takavasemmalta. Debyytillään bändi myrkytti reggaejuurensa kummallisella elektrolla, toinen pitkäsoitto säväytti peruselementtejä raaemmilla soundeilla, mutta tietyssä mielessä tämä on ensimmäinen Profeetta & UMU -levy, joka ei lyö ällikällä. Perimmäinen syy siihen on rationalisoitavissa yhtä huonosti kuin bändin viehätyksen salat.

75 Saatanan Uusi Maailmanuskonto on kelpo välieepos. Profeetan & UMU:n tapauksessa voi toki miettiä sitäkin, onko yksittäisten levyjen suoritustaso kovinkaan ratkaisevaa. Tärkeintä on, että tällaiset väriläiskät ovat olemassa ja pitävät itsensä virkeinä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!