Primal Scream – More Light

Ignition

Primal Scream.

Primal Scream, kymmenen albumia takana, kuinka monta edessä?

Veteraanibändi päättää uransa pisimmän levytystauon huuruisimmalla albumillaan aikoihin.

2013-biisin alussa kuultava syntikkakuvio tuo mieleen The Whon Baba O’ Rileyn, mutta ihan niin kaukana otsikon markkeeraamasta nykyhetkestä Primal Scream ei tällä kertaa haahuile. 1970-luvun mallintamisen sijaan se pyrkii ajattomuuteen tai monien aikakausien sekasotkuun, kuten parhailla levyillään. Varsinaisesti ajankohtainen se ei tietenkään voi enää 27 vuotta ensialbuminsa jälkeen olla.

2013 tekee heti selväksi senkin, ettei More Light ole Screamia popeimmillaan. Jankkaava saksofoniriffi ottaa vetovastuun synalta, ja biisi kasvaa 9-minuuttiseksi trippailuksi, sisäsiistiksi kaaokseksi. Se säilyttää jännitteensä hyvin, ja seuraavana kuultava 7-minuuttinen psykedeelinen ja nimeään valoisampi River Of Pain -tunnelmointi on sekin täyttä, vaikka huuruista asiaa. Näiden jälkeen tuntuu silti vähän yllättävältä todeta, että ollaan kuultu vasta kaksi kappaletta. Niitä on levyllä kuitenkin 13!

Paha ylipituus onkin More Lightin suurin ongelma, tietysti myös siksi, ettei viiden vuoden levytystauon aikana ole kuitenkaan ihan hirveästi a-luokan materiaalia kertynyt. Albumi kestää lähes 70 minuuttia. Se on melkein aina liikaa tai vaatisi vähintään vanhanaikaisen tuplalevyn tyylisen draamankaaren. More Lightilla draamaa ei oikein ole, vain biisiä biisin perään. Onneksi kappaleet ovat sentään kohtalaisen vaihtelevia.

Screamin klassikoista lähimmältä vertailukohdalta tuntuu Vanishing Point. Se on synkempi, mutta seikkailu dubin, psykedelian, usvaisten balladien ja koneellisen rockin välimaastossa sujuu karkeasti samaan malliin. Vanishing Point on tietysti tiiviimpi ja aineksiltaan ihan eri tavalla timanttinen merkkiteos, joka tuntui omana aikanaan zeitgeistiä määrittävältä. Vastaavasti More Light on vain yksi aivan hyvä äänilevy muiden joukossa.

Pidän kyllä albumin tunnelmasta. Monesti aikaisemmin Screamilla on ollut musiikillisesti enemmän sanottavaa, mutta se on sanottu hampaat irvessä. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla nokkamies Bobby Gillespien poliittinen uho meni vähän överiksi. Muistan, kun pian WTC-iskujen jälkeen brittilehdet uutisoivat yhtyeen soittavan keikoilla uutta biisiä nimeltä Bomb The Pentagon. Albumille se ei tuolla nimellä päätynyt, mutta vuoden 2002 Evil Heat on monista ansioistaan huolimatta aika pinnisteltyä nyrkinpuintia. Sitä seurannut Riot City Blues (2006) taas sortui tyhmän kapinoinnin ohella helvetin tylsään retrorokkaukseen.

Nyt yhtye kuulostaa vihaiselta vain muutaman ohikiitävän hetken ajan. Enimmäkseen se leijuu miellyttävässä narkoosissa, mistä voi tietysti halutessaan vetää halpoja yhtymäkohtia pillerien popsimiseen sun muuhun. Ei tätä musiikkia kuitenkaan ole pakko tulkita downer-päihtymyksen soundtrackiksi. Ahdistuksen ja klaustrofobian tilalla on riittävästi valoa ja sielukkuutta, usvaisia brittiläisiä kevätniittyjä.

Jos Scream aiemmin yritti liikaa, nyt se ei oikein jaksa yrittää – ja tästä syntyy muutamia levyn kohokohtia, kuten raukeasti huokailtu soulpoppis Goodbye Johnny.

Kun More Lightia alkaa kuunnella ysibiisistä alkaen, huomaa etteivät loppupään esitykset oikeastaan juuri häviä edeltäville. Tämä paljastaa selvimmin albumin ylipituuden. Alusta asti soitettuna se ei vain jaksa kiinnostaa maaliin asti. On kuitenkin vaikea sanoa, mitä pitäisi karsia pois. Varmaan ainakin tunkkaisehkosti rokkaavat Hit Void ja Turn Each Other Inside Out.

74 Miellyttävä, upottava, unettava, ylipitkä aivan hyvä konkariorkesterin paluulevy. Tyypillinen suositellaan faneille -tapaus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!