Pop. 1280 – The Horror

Sacred Bones

Pop. 1280 – kaikki noirit tyypit.

Pop. 1280 yrittää kirjoittaa suurta amerikkalaista roskaromaania. Tämän yhtyeen keikkayleisön kohdalla väestölaskennassa on mennyt jotain pahasti pieleen.

Lienee hyvä mainita ensiksi, että Pop. 1280 on napannut kömpelön nimensä Jim Thompsonin romaanista. En ollut lukenut Thompsonia, mutta oletin miehen teoksien edustavan sitä Ross McDonaldin ja James Ellroyn välimaastoon putoavaa huippukyynistä amerikkalaista noiria, johon viittaaminen antaa mukavasti katu-uskottavuuspisteitä nihilistiselle noisebändille.

Päätin kerrankin tehdä hieman taustatukimusta, mikä tarkoitti laiskaa googlailua. Bändin levy-yhtiönä toimi newyorkilainen Sacred Bones Records. Tuntui liian ilmeiseltä sattumalta, että vaarallinen rockremmi The Men piileskeli tunnetusti saman tallin suojissa. Nyt oltiin mahdollisesti isoja siikoja pilkkimässä.

Sacred Bonesin sivuilla bändin musiikkia kuvailtiin cyberpunkiksi. En ollut kuullut sitä sanaa vuosiin. Oliko tämä joku ironinen vitsi? Toivoin, että olisi ollut. Vaikutti kuitenkin todennäköisemmältä, että olin tekemisissä wannabe-kirjallisten kusipäiden kanssa. Pahimmillaan ne haluaisivat, että lukisin niiden albumia kuin romaania. En liiemmin ole lukumiehiä. Kirjastokorttini on peruutettu ja lainasto ulkoisti sakonperinnän vedonvälittäjälleni.

Tavallaan ajatuksessa yhdistää monokromisävyiset dekkaritarinat ja 1990-lukulainen science fictionin alalaji oli jotain järkeä. Nuo kaksi genreä olivat aikoinaan kulkeneet tyylillisesti käsi kädessä. Ruma pikku romanssi, jonka pukeminen musiikilliseen muotoon antoi meille Billy Idolin albumin Cyberpunk. Mieleeni palasi migreenimäisinä välähdyksinä lisää puhkipoltettuja väripaletteja ja rumaa tietokonegrafiikkaa: Nathan Adlerin päiväkirjat, tuo David Bowien Outside-levyn laiska subteksti… ja se juttuhan oli vieläkin keskeneräinen, vaikka moni ehkä halusi uskoa muuta.

Kehittelin päässäni listaa ”Viisi syytä, joiden takia lähteä kuuntelemaan tätä epäilyttävää roskaa”. En keksinyt yhtäkään. Se on yleensä ihan hyvä alku. Aloin siis toimeen. Samalla tunsin, että tämä juttu päättyisi yhtä huonosti kuin hämärään parkkihalliin sovitut treffit.

Laulajan nimi oli Chris. Chris kuulosti liioitellun rankan jätkä-äänensä perusteella jonkin laimean skeittibändin mahakkaalta pukinpartapunkkarilta, joka oli päättänyt perustaa tiedostavamman taiderokkikombon. ”Perustetaan bändi ja tehdään tosi pahaa musaa. Sitten saadaan villejä ja vaarallisii naisii – sellasia, millä on tatskoja”, se oli vaahdonnut kavereilleen. Tiesin, että treenikämpän ulkopuolella Chris olisi pelkkää katurasvaa.

Beg Like a Human lähti soimaan. Tyypeillä oli aika ikävä asenne. Olivatko sanoituksetkin Chrisin käsialaa? Matelevan bassokuvion päälle vonguttiin stoogesmaista likaisuutta tavoitellen:

”Don’t think about dogs,
for they don’t know what they’re doing,
I want you to beg,
like a human”

Selvisi, että sanoituksien takana oli Chrisin rikostoveri Ian Lip. Varsinainen huuliveikko tämä Ian. Bodies in the Dunes -kappale kertoi kuulemma ihan oikeassa elämässä sattuneista sarjamurhista! New Electronixissa sanoituksen johtoaihe kumpusi militantisti huudetuista ohjeista tanssiliikkeisiin. Uhkaavaa. Autoni GPS-laitekin äkseeraa vakuuttavammalla äänellä.

Toivoin, että Chris ja Ian yrittäisivät vähemmän. Toivoin, että he vaihtaisivat kirjakerhoa. Tuntui kuin katselisin jonkun noloa poikamieshenkistä dvd-hyllyä. Tiedätte tunteen: kahdensadan slasher-leffan joukosta löytyy yksi kelvollinen pätkä. Elokuva on unohtunut kauan sitten järkiintyneeltä tyttöystävältä ja levy sisältä on hävinnyt. Hypistelen silti tyhjää koteloa ja koetan ajatella, että siinä on jotain arvokasta.

Toisaalta en ollut tullut tänne keskustelemaan leffoista. Olin tullut kuuntelemaan vanhasta äkäisestä no wavesta muistuttavaa kitarasaundia ja meluisaa revittelyä. Äänimaailma oli kuitenkin lähempänä hyttysten ininää. Kuin telttaretkellä olisi. En ole mikään telttailuihminen. Kylmää kamaraa vasten makaaminen muistuttaa minua kuolemasta. Aloin epäillä, että tyyppien treenikämppä sijaitsi Chrisin äidin autotallissa.

Tunsin, että The Horrorin potema anemia alkoi tarttua minuunkin. Heikot tekstit heikottivat. Muotopuolien riffien junttaaminen oli unettavaa. Rummut kuulostivat pelkillä päälauseilla kommunikoivalta korstolta, joka kuulustelee sinua alumiiniputkella jalkapohjiin hakaten. West World -nimisen hirvityksen kohdalla alapuolellani avautui musta lammikko. Sukelsin syvyyteen ja seuraavat pari tuntia levylautasellani pyöri pelkkää white label -vinyyliä.

Toivuttuani olin valmis luopumaan koko ääliömäisestä toimeksiannosta. Toivoin, että bändin hyvin epätoivoiseksi muuttunut agentti olisi tähän mennessä jo työntänyt koko remmin economy-luokan lennolle kohti Länsirannikkoa ja siellä odottavaa loputonta kaljakuppilakiertuetta. Jääkööt sille tielleen. Koko juttu vaikutti joutavalta. Mitä enemmän levyn motiiveja pohdin, aloin vakuuttua, ettei kyse ollut ainakaan mistään intohimorikoksesta, ei edes rituaalimurhasta tai isojen taalojen toivossa punotusta mestarisjuonesta.

Enemmänkin The Horror alkoi vaikuttaa pienen mittakaavan vakuutuspetokselta, jonka tarkoituksena oli vahinkojen minimointi. Joku pamppu oli päästänyt nämä tyypit studioon, koska hänen tyttärensä kunnia oli vaarassa. Ehkä Chris keräsi sivutuloja jonkin musiikkilehden toimituksen ruohokuriirina. Ehkä jonkun parkkisakko oli maksamatta tai jonkun koira oli viety rankkurille ja sitä uhkasi kaasuttaminen, ellei veromerkkiä lunastettaisi. Ehkä Dogboy-kappaleen lyriikoissa oli jotain järkeä tätä taustaa vasten.

Seurasi viimeinen uudelleenarviointi koko tapauksen mielekkyydestä. Missä ne luvatut cyberpunk-vaikutteet piileskelivät? Mitä Snake Plissken tekisi sijassani? Muistelin repliikkiä elokuvassa Pako New Yorkista: “You flew the Gullfire over Leningrad, didn’t you?” Parhaat rivit ovat sellaisia. William Gibsonia se rivi oli inspiroinut luomaan kokonaisen genren. Popmusiikin puolella harvat olivat päässeet samaan. Sonic Youth oli tavoittanut jotain Plisskenin sanoista Daydream Nationilla.

Mutta tämä ei ollut Daydream Nation. Enemmänkin tämä oli ”day care nation”. Levyn puolivälistä löytyi Cyclotron-niminen kappale, jonka taustalla väijyi miellyttävän kihelmöivästi SPK:sta muistuttavaa hammasporakitinää. Se oli oikeastaan ainoa sci-fi-elementti, jonka levyltä löysin. Kappale kertoi hiukkaskiihdyttimestä, joka menee ympäri ympäri ympäri. Ehkä se oli jotenkin teknologiakriittinen. Tai hammaslääkärikriittinen. Hyvä, niin minäkin olen. Päässäni pyöri. Sukeltaisin kohta taas mustaan lammikkoon.

Oloni oli niin transgressiivisen postmoderni, että ajattelin painattavani seuraavat käyntikorttini sekaisin Arialilla ja Bookmanilla, koska siltä tämä levy kuulosti. Aivan albumin loppuun oli sijoitettu Crime Time. Se tarjosi hetken ajan helpotusta jomottavaan tunteeseen. Kerrankin ihan mukavan monotonisesti jyskyttävää postpunk-jyystämistä. Sitten tajuntaani iski loputtomasti toistettu slogan:

“Waiting for my touch,
I suggest you start collecting dust”

Jyystäminen alkoi kuulostaa siltä itseltään. Aloin ymmärtää, että koirien esiintymisessä useammassa The Horrorin kappaleista oli jotain kuvaavaa. Eikö Claude Beylie väittänyt, että Altmanin Pitkät jäähyväiset -filmatisoinnissa leffan keskeisin kohtaus kuvasi kahta koiraa nylkyttämässä keskellä katua? Siinä tiivistyi neo-noirin koko masentavan likainen olemus. Kauniita asioita ei ole.

Suljin The Horrorin arkistokaapin alimpaan laatikkoon – siihen viheliäisimpään, johon vilkaisemista koetan välttää. Sieltä lipui ulos muutamia unohdettuja säveliä laimeina kuin eltaantuvan parfyymin tuulahdus. Hetkeksi sellaiset asiat onnistuvat aina saamaan valtaansa ja maailma näytti taas hivenen verran rumemmalta kuin ennen.

49The Horror voi viihdyttää, jos hyväksyy sen, että levyn luiskaotsaisella riffintakomisella säestetyltä taiderockilta on turha odottaa kulttiproosalla ratsastamista ja pseudouhkaavaa jupinaa kummempia saavutuksia. Alhaisinkin viihdearvo karisee nopeasti, joten kovin pitkää käyttöikää albumille ei voi povata.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!