PMMP – Rakkaudesta

Sony

Mira Luoti ja Paula Vesala. Eivät helpoimmillaan saati hilpeimmillään.

Varmuudella voi sanoa ainakin sen, ettei PMMP ole palannut kolmen vuoden levytystauolta helpoimmalla albumillaan. Eikä hilpeimmällään.

PMMP on ennenkin sijoittanut synkimmät mietteensä levyn alkuun, mutta Rakkaudesta starttaa silti pysäyttävällä tavalla. 4Ever Young on hautajaistempoinen laulu ikuisen nuoruuden illuusiosta ja niistä groteskeista seurauksista, joita tällä haaveella voi 2000-lukulaisen ihmisen elämässä olla. Se voisi tihkua sarkasmia, mutta tuntuu enemmänkin surevan tavoitteen ja todellisuuden välistä ylittämätöntä kuilua.

Korkeasaari vetää vielä vakavammaksi: vain synataustan, vetopasuunan ja satunnaisten rummunkumahdusten tukema balladi kertoo arjesta, joka on käynyt niin musertavaksi, että sen pienet ilonaiheetkin alkavat tuntua lohduttomilta. Ollaan lähellä sitä Joku raja -klassikossakin hahmoteltua linjaa, jonka jälkeen on äärimmäisten tekojen vuoro.

Näitä piristäviä musiikkiesityksiä seuraa sitten virsimäinen Heliumpallo-single, jota moni tuntuu pitäneen pettymyksenä. Minä en – pidän sitä täysosumana elämän yleisessä surullisuudessa piehtaroimisen saralla. Sen kosketinsoundit silaavat ikkunat huurteella ja sen teksti tarjoaa rakkaudessa epäonnistuneille lohtua siitä, että korkealta on kaunista pudota. Kaiken kansan hitiksi se on tietenkin aivan liian ahdistava, ehkä hyväkin.

Tällaisen avauskolmikon jälkeen on kuitenkin hirveän vaikea muistaa, että ulkona on kesä. Levy huutaa tunnelmanvaihdoksen kaipuuta. Ja tässä kohtaa ongelmat alkavat.

Nimittäin vaikka sitoutumisbiisit Koko show ja Rakkaalleni on pintatasolla sovitettu kepeäksi popiksi – ja jälkimmäinen leikittelee jopa Levottoman tuhkimon mieleen tuovalla synakuviolla – eivät ne oikeastaan kuulosta positiivisilta. Niissä ei ole vähääkään sellaista estotonta heittäytymistä, josta Paula Vesala ja Mira Luoti ovat tulleet tunnetuiksi. Ensin mainittu henkii vaikeasti määriteltävää alistuneisuutta, jälkimmäinen lipeää jo aika suorasanaisestikin kuvaamaan omistautumisen ohella sitä jäytävää pelkoa, että toinen rakastaa vähemmän ja lähtee.

”En sillalle jää seisomaan
Reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät, niin
hirtän itseni patteriin”

Kirjoitettuna hirtehishuumoria, laulettuna vain pohjattoman surullista. Sitä moodia Rakkaudesta-levyllä ei pääse pakoon juuri missään.

Levyn keskivaiheilla ahdistuneisuuden alhosta pyritään pois parilla naisten ja tyttöjen taistelulaululla. Näistäkin tosin viihdemaailman sovinistista naiskuvaa kritisoiva Jeesus ei tule, oletko valmis on aika apea, joskin melodisesti hieno esitys. Oikean piristysruiskeen tuo vasta seiskabiisin paikalla rap-osuuksista ja yhteislaulukertosäkeestä koostuva Tytöt. Aluksi se kuulosti sympaattisen kömpelöltä ja levyn pakolliselta “erilaiselta” biisiltä, mutta kestokuuntelussa se on noussut arvaamattomaan arvoon. Vieraileva Mariska on aina hurmaavan maanläheinen, ja kappaleessa on potentiaalia aidoksi anthemiksi kohdeyleisönsä, nuorten tyttöjen, keskuudessa. Se on tavallaan käyttölyriikkaa ja itselle määrätty tilaustyö, mutta juuri sitä tämä albumi kaipaa.

Kun kolmen viimeisen biisin ajaksi sitten palataan melodraaman maailmaan, tuntuu se tapahtuvan uusin voimin ja uudenlaisella uhmakkuudella. Pahvinaamari-mahtiballadi analysoi viiltävästi miehiä, jotka rakastavat naisten sijaan fantasioitaan naisista, mutta muistuttaa, että toisenlaisiakin miehiä on. Kevään valo on sitä pakahduttavan suureellista 2000-luvun postpunkia, jota Jori Sjöroosin kynästä on aiemminkin irronnut, mutta nousee kitarasoolon kuorruttamassa c-osassaan uskomattomaan lentoon. Ensimmäistä kertaa sitten Heliumpallon on kuulijan helppo muistaa PMMP-nimen takana olevien ihmisten nerous. Hieno on tekstikin, omaperäinen lisä kevään ahdistavuudesta kertovien suomalaisbiisien paljonpuhuvan pitkään listaan.

Toivo vie levyn kunnialla loppuun: juhlavan melankolinen kitarapoplaulu uusista aluista ja elämänmuutoksista, pohjavireenä taas umpikujaan ja ehkä pahempaankin ajautunut parisuhde.

Näin meillä on siis käsissämme yli kolme vuotta odotettu levy, joka ei tee asioita helpoksi kuulijalle ja tuntuu loputtoman luukuttamisen jälkeenkin osittain muotopuolelta. Rakenne – kylmäävä ja kaiken toivon sammuttava alku, hapuileva puoliväli ja komea loppusuora – on erikoinen. Joillakin vanhoilla osaamisalueilla on nyt epäonnistuttu, mutta melodraaman nämä musiikintekijät hallitsevat edelleen suvereenisti, ja uusia näköaloja on haettu kiitettävän paljon.

76 PMMP ei ainakaan jää paikoilleen. Heidän asemassaan olevalta yhtyeeltä se on suuren kiitoksen aihe. Ylettömän vakava levy Rakkaudesta kyllä on. Tämä kehityssuunta oli havaittavissa jo Veden varaan -albumillakin. Se saattaa häiritä monia, enkä itsekään taida olla aivan sinut sen kanssa. Mutta huonoa levyä Paula, Mira ja Jori eivät vieläkään ole tehneet, eivät likimainkaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!