Plain Ride – Stonebridge

Ektro Records

Janne Westerlund (keskellä) tunnetaan myös Circlen jäsenenä sekä entisistä yhtyeistään Sweetheartista ja Chainsmokerista.

Neljännellä albumillaan Plain Ride osoittaa kypsyyttä ja tasapainoisuutta, muttei päästä kuulijaansa edelleenkään helpolla.

Janne Westerlund ja Plain Ride ovat kulkeneet jo kunnoitettavan tien. Neljän albumin mittainen matka on jalostunut Oh the Flow -debyytin pysäyttävän hauraista lauluista kivisillalle, jonka yli pulujen vetämä juna rymistelee, kyydissään ihmispukuisia eläimiä. Tämän levyn laulujen pohjana on vuosisatoja seisseen kivisillan jykevyyttä, mutta myös sitä tuttua haikeutta.

Plain Riden folkrock-pohjainen ilmaisu kuuluu Ektro Recordsin bändirosterin helpommin omaksuttavaan puoleen, puhumattakaan nokkamies Westerlundin omasta urasta. Sweetheartin noiseräimeestä on jäljellä peräänantamaton asenne ja Chainsmokerin futuristisesta elektroblues-maisemoinnista blues.

Silti Plain Ridekaan ei ole koskaan tehnyt helppoja levyjä. Varsinkin Stonebridgeä edeltänyt, yli 70-minuuttinen House on the Hill oli rutkasti keskittymistä ja pitkämielisyyttä kysynyt järkäle, joka osoitti taipumisen merkkejä vasta lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. Itse asiassa yhtyeen jokaiselta levyltä on sumeahkon kokonaisuuden alta löytynyt kiehtovia oivalluksia niin lyyrisessä kuin musiikillisessakin mielessä.

Näin myös Stonebridgellä. Heti avausraita Cranes kertoo, ettei bändin ilmaisu ole ainakaan keveämmäksi muuttunut. Välillä bändi tuntuu uivan jopa aiempaa tummemmilla ja sameammilla vesillä, tuoden välillä tunnelmallaan mieleen Neil Youngin On the Beach -klassikon.

Styrofoam omaa jämäkämmän kompin, mutta jatkaa tummasävyisyyttä jolkottaen salakavalasti. Näitä psykedeelisiä rippeitä bändi on jakanut jokaiselle julkaisulleen hienovaraisesti. Vielä syvempää psykedeliaa tarjoaa Piss-Eyed Dog, jonka arpeggiopulputus on ehdottomasti peräisin Circlestä, jossa Westerlund sekä Jääskeläisen basisti-kitaristiveljekset Pekka ja Julius myös vaikuttavat.

Pienoista vapautuneisuutta tuo Tired and Free, joka rullaa eteenpäin Plain Riden biiseistä hyvinkin tutulla tavalla. Sanoitukset huokuvat kuitenkin tutun westerlundiaaniseen tapaan epävarmuutta itseä kohtaan, muuten niin mallillaan olevassa maailmassa:

”Yet I wish that I could be /
as strong as they all seem to be
When they carry the ones they care about /
out of the burning high-rise”

Plain Riden kehitys on ollut mielenkiintoinen. Tyyli on muuttunut hienovaraisesti kypsempään ja harkitumpaan suuntaan, mutta monet biisiaihiot tälläkin levyllä kuulostavat ensin siltä, että ne istuisivat lähes sellaisinaan myös jollekin bändin muista levyistä.

Näin on osittain siksi, että tuotannolliset erot levyjen välillä ovat lähes olemattomia. Vaikka mikäs siinä – kaikkien levyjen orgaaninen ja rouhea soundimaailma istuu täydellisesti bändin ilmaisuun.

Vaikka edellä mainittu Tired and Free sekä vaikkapa Sauerland Drive ja The World Is Free saattavatkin muistuttaa toisiaan, on biisien etuna se, että ne ovat yksinkertaisesti hyviä. Etenkin kaksi viimeistä kasvavat hulppeasti, Sauerland Drive pianon ja The World Is Free trumpetin ja pasuunan voimin.

Jälkimmäinen on suoraa jatkoa sitä edeltävän Weight of the Daysin klaustrofobiselle painostavuudelle. Sikäli, että The World Is Free ilmenee jonkinlaisena pakokeinona edeltäjänsä arkisesta ahdistavuudesta:

”I found a place in the summer /
three acres wide and infinitely high”

Toisaalta levyllä on ainakin myös yksi merkillepantava puute. Vanhemmilla albumeilla viehättivät erikoisissa tahtilajeissa kulkevat biisit, jotka bändi oli osannut sovittaa helposti nieltäviksi. Niiden tilalle on tullut Steel Mammothin stoner-jytän hengessä rockaava My Aching Friend sekä muutama abstraktimpi biisi, kuten Mummified Apples sekä levyn päättävät Long Day’s Shadow ja The Pilgrimage Is Over.

Biisikolmikon keskimmäinen kuitenkin hieman liikaa kokeellisuuteensa, eikä seitsenminuuttisen väliosio oikein jaksa kantaa.

Stonebridgellä ei myöskään ole yhtään selkeää huippuhetkeä tai ”hittiä” – ikään kuin tällainen vaatimus olisi jokin itseisarvo. Toisaalta levyn tasaisen ja nimenomaan kasvavaa sorttia olevan biisimateriaalin lomaan ei juuri väliinputoajiakaan mahdu. Stonebridge näyttäytynee kuukauden ja parin päästä hyvin erilaisessa valossa.

Joka tapauksessa Janne Westerlund itse on biisien kantavin voima. Hänen kähisevä tulkintansa on yhä vahvan emotionaalista, ja miehen sanoituksia voisi siteerata loputtomiin.

Melankoliseen maalailuun on mahtunut mukaan myös hienovaraista huumoria (What It Takesin hellyttävä viimeinen säkeistö) ja kekseliäitä kielikuvia (”You sail across the room like a furniture gone wild”).

Viimeistään tässä vaiheessa voi huoletta sanoa, että lyyrikkona Westerlund on maamme etevimpiä. Hänen kyvystään käyttää englannin kieltä voisi moni ”kansainvälisyyttä” tavoitteleva biisintekijä olla erittäin perustellusti kateellinen.

Itsetutkiskelun lopusta löytyy kuitenkin ehkä se olennaisin oivallus – vai mitä sanotte levyn viimeisen biisin viimeisistä säkeistä?

”It seems we didn’t find God / But we found a killer riff.”

78 Stonebridge on jälleen yksi onnistunut Plain Ride -albumi. Se sisältää lukuisia hienovaraisia yksityiskohtia, joiden oivaltaminen ottaa oman aikansa, mutta palkitsee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Toisin kuin otsikko väittää, tämän vedon nimi on What It Takes. Livenä Naamat-festareilta.