Placebo – Loud Like Love

Universal

Placebo. Suosittu ei-angloamerikkalaisessa maailmassa.

Placebo. Suosittu ei-angloamerikkalaisessa maailmassa.

Placebo on hirvittävän aliarvostettu yhtye.

PlaceboKansiPäihdekuntoutuksen vakiohokemiin kuuluu: ”Mielisairauden määritelmä on se, että tekee saman asian kerran toisensa jälkeen ja toivoo eri lopputulosta”. Sama pätee myös Placebon tuotantoon: toki yhtyeen seitsemässä albumissa on kosmeettisia eroja, toisissa on enemmän syntikoita kuin toisissa, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat samasta palkista veistettyjä lohkareita.

Silti Placebo on hirvittävän aliarvostettu yhtye. Bändin ensimmäiset viisi albumia ovat parhaimmillaan suorastaan loisteliasta androgyynistä rockia, ja Brian Molkon vaatelias ääni on kuin vähemmän kuulijaa koetteleva versio Billy Corganin ruikutuksesta. Sinänsä Placebon epäsuosio on muistuma ajoilta, jolloin brittimedialla oli merkitystä – muun maailman mielestä onkin absurdia, että britit suosivat The Libertinesin amatöörirockia Placebon lihaksikkaan (vähän kuin bodattu Suede) rockin ohitse.

Kuudennella albumillaan Placebo kuitenkin meni metsään. Battle For The Sun oli rutiininomainen albumi, eikä Loud Like Love valitettavasti ole tarpeeksi iso askel eteenpäin. Molko on aina ollut viihdyttävän kömpelö sanoittaja, mutta uudella levyllä hän kaivelee uusia syvyyksiä. ”My computer thinks I’m gay / So I threw that piece of junk away” on toki kökkö säepari jo itsessään, mutta sen kruunaa sitä seuraava ”on Champs Elysee” – siis kappaleessa, jolla ei ole mitään tekemistä Ranskan eikä Pariisin kanssa. Kunhan sanat rimmaavat, muulla ei ole Molkolle väliä.

Loud Like Love on toki parempi levy kuin Battle For The Sun, mutta neljän vuoden tauon jälkeen – välissä oli toki kelvollinen B3 EP – se on aika laihaa lientä. Nopeista kappaleista vain nimikappale ja Too Many Friends ylittävät kynnyksen, Exit Wounds vielä kirkkaasti. Useilla kuunteluilla päätöskaksikko Begin The End ja alkoholismikuvaus Bosco nostavat päänsä keskinkertaisuuden hetteiköstä, mutta siinäpä ovat Placebon neljän vuoden puurtamisen hedelmät.

64 Placeboa on vaikea olla sympatisoimatta. Aliarvostettu, väärin ymmärretty, suosittu Etelä-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, ja viisi aika hienoa levyä vyön alla – huonomminkin asiat voisivat olla. Ja Brian Molko näyttää siltä kuin poptähden pitääkin, saavuttamattomalta ja hieman vittumaiselta. Tarvitsemme häntä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!