Pink – The Truth About Love

RCA

Pink tarjoilee priimaa caesar-salaattia.

Totuus helposti nieltävästä popmusiikista.

Kaikki eivät seesty lapsen syntymän jälkeen. Ei ainakaan Pink. Se käy ilmi viimeistään The Truth About Loven seitsemännellä kappaleella Slut Like You:

”You say you’re looking for a fool
And I’m just like ’Me too’
I’m gonna let you know the truth
I’m a slut like you”

Olen aina pitänyt Pinkistä. Hänen musiikkinsa on läpeensä harkittua, huippulaadukasta radiopoppia, mutta asenteensa ja tapansa käsitellä julkisuutta aidosti punk. Hänen parin kesän takainen Funhouse-kiertueen Kaisaniemen-keikkansa on parhaita keikkoja, joilla en ole ollut paikalla – katselin ja kuuntelin sen alueen ulkopuolelta.

Alecia Mooren ura on ollut huikea: 12 vuotta huipulla, pitkälti toistakymmentä hittisingleä maailman parasta listapoppia. Häntä ei tajua albumien välillä kaivata, mutta jokainen Pink-levy on aina yhtä tervetullut.

Siksi on upeaa, että Pinkin kuudes albumi osoittautuu muutaman päivän kuuntelun perusteella hänen parhaakseen – jopa yhdeksi vuoden levyistä. Huikea saavutus bisneksessä, jossa monia uria tekohengitetään single kerrallaan. Viimeistään The Truth About Love nostaa Pinkin popin aateliseksi, sinne Madonnan seuraan, jopa Kylie Minoguen ja Britney Spearsin edelle.

Mutta onko se lopulta mikään ihme? Pinkin ei ole tarvinnut todistaa mitään kenellekään enää moneen vuoteen. Hän on jo antanut meille toistakymmentä ilmiselvää popklassikkoa. Jokainen tästä eteenpäin on vain plussaa.

Ja kenties siksi The Truth About Love kuulostaa niin vapautuneelta. Ei seestyneeltä vaan vapautuneelta. Moore ei raivoa enää ahdistuneen nuoren naisen äänellä vaan elämää ja rakkautta nähneen ja kokeneen popduunarin. Are We All We Are -avausraita pakahduttaa – ei välttämättä musiikillisen neroutensa ansiosta, vaan siksi, että se kuulostaa ihan täsmälleen siltä Pinkiltä, jota puoli maailmaa rakastaa. Blow Me (One Last Kiss) lipeää hyvyydestään huolimatta hieman rutiinivedon puolelle, mutta vastapainoksi uusi Try-single saattaa ihan kaikki maailman musiikki huomioon ottaenkin olla vuoden parhaita kappaleita.

The Truth About Love näyttää rakkauden monet puolet: välillä päälle lipsahtaa lihallinen lutkavaihde ja välillä ikävöidään sitä ainoaa ja oikeaa. Fun.-bändistä tuttu Nate Ruess duetoi Pinkin kanssa kauniilla Just Give Me a Reasonilla, ja siis nimenomaan duetoi tasa-arvoisesti, mikä on nykypopissa melko harvinaista. Lily Rose Cooper (eli Allen) sulostuttaa ihan kivaa True Lovea, joka oikeastaan kuulostaakin hieman Lily Allenilta.

How Come You’re Not Here sekä nimibiisi flirttailevat The Black Keysin soundin kanssa, kunnes kummankin kertosäe ammutaan sellaisella radiopoprevolverilla, johon Black Keys ei ikinä tarttuisi. Mainittu Slut Like You on ehkä lapsellinen, mutta aivan fantastinen yhtä kaikki. Samaan lokeroon uppoaa riemastuttava Walk of Shame.

Beam Me Up on tämän albumin I Don’t Believe You, eli tyrmäävän nätti akustinen slovari. Eminem tekee pakollisen vastavierailunsa pätevällä Here Comes the Weekendillä. Pinkhän lauloi Eminemin Recovery-albumin kappaleella Won’t Back Down.

The Truth About Loven taustalta löytyy tietenkin kova koneisto – huippuvierailijoiden lisäksi Greg Kurstin, Max Martin, ja keitä siellä nyt onkaan – mutta en ole koskaan ymmärtänyt, miksi kellontarkasti mahdollisimman helposti omaksuttavaksi tuotettua musiikkia ei voisi nostaa jalustalle kokeellisemman taiteen tavoin. Etenkin, kun artistilla on Pinkin kyky tulkita ja välittää tunnetiloja sekä ennen kaikkea hänen hurmaava itseironiansa. Jos musiikki kuulostaa hyvältä, se on hyvää.

The Truth About Loven perusteella Pink saa minun puolestani nimittää itseään lutkaksi vielä pitkään. Ja vähintään yhtä pitkään hän on planeettamme suurimpia poptähtiä.

84 The Truth About Love on genressään kuin se kaupungin paras caesar-salaatti: tuttu, mutta uniikki annos, jonka jälkeen ei enää halua enää syödä caesar-salaattia missään muualla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!