Phoenix – Bankrupt

Glassnote/Atlantic

Phoenix, quatre messieurs de Versailles.

Phoenix, quatre messieurs de Versailles.

Taattua laatua ja lannistavaa laimeutta.

PhoenixKansiPhoenix on bändeistä petollisimpia: niitä, jotka osaavat jotenkin haudata kevyeen soundiin kymmeniä kuunteluja kuulorajan tuolla puolella piileskeleviä yksityiskohtia. Lisztomania nappasi kuulijat ensisekunneilla noidutulla rytmillään, ja 1901 on yhä ylimmän luokan popkappale. Mikään Wolfgang Amadeus Phoenixilla ei voinut pärjätä noille kahdelle, mutta toisaalta kestää hyvän aikaa löytää levy, jolta löytyisi. Kognitiiviset prosessit musertuisivat, jos joku ilkeäisi osoittaa moista neroutta pidempään kuin kahden kappaleen ajan.

Jos Wolfgang avasi pelin kahdella yhä kuolemattomalla vedolla, sitä samaa yritetään Bankruptilla kolmestikin. Huippuhetket jäävät kuitenkin totuttua alemmalle tasolle. En toki syytä ensimmäistä kolmea kappaletta: Entertainment nostaa jännitteen miltei kestämättömälle tasolle pidennetyssä väliosassaan, ja The Real Thing onnistuu luomaan lievästi päällekäyvän tunnelman, vaikka rumpalin rooli on minimaalinen. Kertosäe kestää neljänneksen vähemmän aikaa kuin odottaisi – tyypillinen Phoenix-temppu, jota kukaan muu ei tee näin hyvin.

SOS in Bel Air jäädyttää sykliseen mantraansa (”You can’t cross the line but you can’t stop trying and you can’t cross the line but you can’t stop trying”) epämukavan kuvauksen suihkukaivoseurapiirin pinnallisuudesta, jossa yksi ihminen nousee muiden yli. Se lienee parasta mitä Bankrupt tarjoaa, mutta tässä vaiheessa rima on aseteltu korkeudelle, josta bändi ei pääse yli loppulevyn aikana. Toisin sanoen, kriittisemmin suhtautuvien turhautuminen siitä, että Phoenix tarjoilee joka levyllä muutaman ylimaallisen loistavan vedon ja perääntyy sitten kuivalle maalle, toistuu tälläkin kertaa.

Iso osa loppulevyn fragmentoitumisesta voidaan asettaa nimibiisin ja Drakkar Noirin syyksi. Ensimmäinen on seitsemänminuuttinen, rakennetta vailla oleva syntetisaattoritunnelmointi, joka välillä tuntuu poimivan tekstuureja ja rakenteita. Jälkimmäistä en muista vielä yli kymmenen kuuntelunkaan jälkeen.

Bourgeois ja Oblique City nousevat laahaavaa vaihetta paljon pirteämmäksi lopetukseksi, mutta pientä ideavararikkoa on valitettavasti nähtävissä. Tämä kuulostaa enemmän It’s Never Been Like Thatin ja Wolfgang Amadeus Phoenixin b-puolista kasatulta julkaisulta.

64 Bankrupt ei tuo Phoenixin tyyliin mitään uutta, ja heikoimmillaan se tuntuu laimealta. Puolet levystä on kuitenkin taattua laatua, mutta uusia käännynnäisiä lienee turha odottaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!