Pet Shop Boys – Electric

X2

Maailman paras popduo.

Maailman paras popduo.

Kaikkien aikojen popduo ei lopettanutkaan, vaan julkaisee täysiverisen ja euforisen tanssialbumin vain vajaa vuosi edellisen täyspitkänsä jälkeen.

PSBMuotien haisteleminen on turhaa, popmaailmassa mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Esimerkiksi viimeisen parin vuoden ajan kaikki ovat olleet vakuuttuneita siitä, että ”EDM” (mitä se sitten onkaan, nuorison suosimaa sätkimis- ja pumppausmusaa kai) on aikamme suurin poptrendi ja tulee valloittamaan maailman. Suosittuahan tuo musiikki on ollutkin, mutta tänä vuonna maailman valloitti silti Daft Punk tekemällä tanssimusasta AOR:ää. Nelikymppiset ranskalaiset antoivat lukemattomille kolme–nelikymppisille jotain, mikä tuntuu riittävän chilliltä, mutta jonka tahdissa voi silti heiluttaa miedosti persettä.

Nyt parikin pop-sukupolvea vanhemmat Neil Tennant ja Chris Lowe ilmaantuvat takavasemmalta levyllä, joka on kaikkea muuta kuin AOR:ää – hedonistista jyskettä ja biittiä, joka toiminee parhaiten sopivan peilipallon alla (en ole vielä kokeillut), mutta soveltuu kotikuunteluunkin. Sehän pätee totta puhuen kaikkeen oikeasti hyvään tanssimusiikkiin, sanoo kriitikko, joka tosiasiassa pysyttelee mieluiten kantabaarin nurkkapöydässä jupisemassa siitä, miten Pet Shop Boys on paras popduo kautta aikojen.

Herrojen edellinen levy Elysium oli silti pettymys, kuten itsekin tällä sivustolla totesin. Siinä maistui tietty luovuttamisen aromi, ja tekstuaaliset teematkin houkuttelivat pitämään sitä suorastaan sankareidemme hyvästijättönä popmusiikille. Tämä tuntui ymmärrettävältäkin: eihän varsinainen popkansa ollut enää aikoihin PSB:stä juuri piitannut. Musikaaleja, mykkäelokuvasoundtrackeja ja muuta luovuuden syrjässä kiinni pitävää – sellaisena erehdyin Tennantin ja Lowen tulevaisuuden näkemään.

Kuinka hauskaa sitä joskus onkaan olla väärässä.

Jo keväällä ilmoitettiin, että Pet Shop Boysilta olisi pikimmiten tulossa levyllinen tanssimusiikkia, ensimmäistä kertaa oman levy-yhtiön kautta. Tuolloin julkaistiin myös Axis-näytepala, jonka lähes instrumentaalinen, mahtipontinen tamppaus hämmensi ja kiinnosti. Electricin avausraitana se lopulta löytää täsmälleen oikean paikkansa ja tuntuu rakentavan nostetta aaltona aallon perään, yhä hurmiollisemmaksi yltyen. Ei pophitti, mutta sydänjuurissa asti hyvältä tuntuva tanssiinkutsu. Kyllä, näissä bileissä minäkin olen mukana!

Eivätkä ne bileet taukoa tosiaan hetkeksikään. Kerran toisensa jälkeen käyntiin polkaistaan määrätietoinen biitti, joka sopisi corollaan kuin corollaan. Mutta koska kyse on maksimalismista, sen päälle kasataan milloin millaistakin syntikkamattoa, sämplättyä kuoroa, piipitystä ja soundillista kivaa.

Ja sitten on tietenkin Neil Tennant, joka on tällä levyllä äänessä varmaan vähemmän kuin yhdelläkään aiemmalla studiokiekolla. Silti vain hän voisi antaa voitonriemuiselle tanssihymnille otsikon Love Is a Bourgeois Construct. Eikä Electriciä kaikesta huolimatta olisi ilman hänen elegantin viileää artikulaatiotaan, joka varmistaa, että kyseessä on nimenomaan Pet Shop Boys -levy.

Samaan hengenvetoon on todettava, että se on myös tuottaja Stuart Pricen levy. Uskaltaisinko uumoilla, ettei ulkopuolisen tuottajan panos ole ollut näin keskeinen yhdelläkään aiemmista albumeista? 1990-luvun lopussa läpi lyöneellä ja kasarihassuttelunkin parissa omissa projekteissaan viihtyneellä Pricellä on selvästi sellaista historiantajua, jota tarvitaan ajattoman tanssilevyn tekemiseen. Electric on 2000-lukua, mutta ei trendeissä kiinni.

Olennaista taitaa olla, että kaikkien kolmen tekijän panokset sulautuvat kokonaisvisioksi; kaikki ovat olleet tekemässä samaa levyä.

Tällainen albumi ei välttämättä kaipaa vuorenkorkuista kuningasraitaa; niitä sitä paitsi löytyy PSB:n tuotannosta jo useampi kymmenen, kuunnelkaa hitinnälkäänne niitä. Varsin lähelle pääsee kuitenkin vaikkapa jo mainittu Love Is a Bourgeois Construct. Samoin The Last To Die, jonka juhlava melodisuus ja oudon ahdistunut teksti hämmensivät ensin, kunnes havahduin tajuamaan, että se tosiaan on versio obskuurista 2000-luvun Springsteen-biisistä! No, sekavasti tuotetun ja aika yhdentekevän alkuperäisen kuunneltuani voin todeta, ettei sillä ole tämän tulkinnan kanssa paljoakaan tekemistä – ja teksti alkaa vasta Tennantin käsittelyssä kuulostaa niin painokkaalta kuin oli tarkoitus.

Levyn listapotentiaalisin veto ja luultavasti oma suosikkini on kuitenkin Thursday, jonka kruunaa kosiskeleva kertosäe ja kotimaassaan platinaa myyvän brittiräppäri Examplen vierailu. Vain mestarit osaavat tehdä näin härskiä poppia täysin luontevasti. Lopulta trance-pumppauksen ja Tennantin seesteisen laulusuorituksen naittava Vocal-single vie proseduurit ylevään päätökseen.

Olen lähes liikutukseen asti vaikuttunut – ja haluan tanssilattialle. Vai haluanko? Olen itse asiassa jo onnistunut tekemään yksiöstäni tanssilattian, tässä kirjoittamisen sivussa. Olen kuunnellut tätä levyä kovalla ja ikkuna auki, koska haluan naapureidenkin tanssivan.

85 Electric ei tietenkään ole paras Pet Shop Boys -levy, mutta pettymyksen tuottaneen Elysiumin jälkeen se on pikainen ja huikean onnistunut täyskäännös juuri oikeaan suuntaan. Kylmä fakta taitaa olla, että 55–60-vuotiaat brittiherrasmiehet ovat tehneet vuoden parhaan bilelevyn.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!