Pennywise – All or Nothing

Epitaph

Irtoaisiko Pennywisen herroilta vielä frontside ollie?

Kalifornian aurinko vetää Pennywisen kulmat kurttuun.

Vuonna 1997 skeittilaudat olivat paksuja ja raskaita lankkuja. Ramppien ja uima-altaiden äärellä mankat jauhoivat kevennettyä punkkia, jota esittivät nuoret ja vetreät miehet. Hiuksia värjättiin vihreiksi, elettiin nousukautta, housunviertä reunustivat avainketjut ja Tony Hawk oli esikuva eikä pelkkä tavaramerkki.

Kalifornialainen Pennywise julkaisi tuona vuonna kaupallisen läpimurtolevynsä Full Circle, joka korotti bändin profiilin epämääräisen skatepunk-genren ykköskastiin. Albumi oli surutyötä alkuperäisen basistin Jason Thirskin päätettyä maallisen vaelluksensa haulikon laukaukseen, ja sen kannessa seisoi koruttomasti Pennywisen logo.

Skeittipunk oli sukupolvimusiikkia par excellence. Genren soihdunkantajana Pennywise eli parhaita vuosiaan ja laati mieleenpainuvia punkhelmiä, joista vaikka Same Old Story ja Bro Hymn puhuvat puolestaan. Tälläkin vuosituhannella bändi on kuitannut Holiday in the Sunin veroisia napakymppejä.

Nyt vuonna 2012 paksuja ja raskaita ovat Pennywisen kaltaiset entiset nuoret, jotka kultaisella 1990-luvulla virvoittivat punkrockia kalifornialaisella auringonpaisteella. Leijonanosa silloisista pyrkyreistä on jo hyytynyt, mutta Pennywise se vain jaksaa painaa. All or Nothing on bändin ensimmäisen levy ilman alkuperäistä laulajaa, Kevin Spacey -lookalike Jim Lindbergiä, joka sai vuonna 2009 tarpeekseen kiertue-elämästä.

Lindbergin tonttia miehittää nyt Ignite-yhtyeen Zoli Teglas, tuo melodisen hardcoren Serj Tankian, jonka ylilyyrinen kiekuminen ei kohota ennakkotunnelmia Pennywisen uusinta levylautaselle asettaessa. Vanha tuttu logo katselee All or Nothingin kannesta ja symboloi jälleen uutta alkua ja aikakautta. Lähtökohtana mieltä askarruttaa kysymys siitä, saako tämä kasvojenkohotus vetelän keskivartalon näyttämään entistäkin löysemmältä.

Ensivaikutelma ei ole pöllömpi. Mikä tärkeintä, Teglas pysyy ruodussaan ja vaikuttaa löytäneen paikkansa. Rokimpia vaikutteita on karsittu, ja vastavuoroisesti kitaristi Fletcher Dragge on pitänyt rakkautensa heviin hyvässä lihassa. Soundi on tarkoin rakennettu ja tiivistetty. Tuottaja Cameron Webb on työskennellyt niin 30 Seconds to Marsin ja Sum41:n kuin Motörheadin ja Social Distortionin kanssa, mutta suosinut tällä kertaa valitettavan raskasta tuotantojälkeä – esimerkiksi We Have It Allin alkuhoilotukset ovat sileydessään etovia, kuin kiusallisia kaikuja harharetkestä yökerhon tanssilattialle.

Levyn alkupuoliskon anti nostaa jopa hymynkareen kasvoille. Hittityrkyllä Let Us Hear Your Voice vanha sotaratsu kuulostaa pirteältä; runsaat melodiat ja ”take the power back” – iskulauseet ovat silkkaa populismia, mutta biisi on silti reippaampaa laukkaa kuin mihin useimmat kolmatta vuosikymmentään pauhaavat ikinä pystyisivät.

Kyseinen laulu kuulostaa hyvältä optimisminsa ansiosta. Sen jälkeen aletaankin mennä metsään, kun korvaan alkaa kerrostua latteuksia (”We take back our lives / We will follow all of our dreams / As we destroy their lies”) ja nerokkaita elämänohjeita tyyliin ”live your life”.

On merkillistä, että Pennywise ymmärtää väsätä radioasemia ja Facebook-jakoa varten Let Us Hear Your Voicen kaltaisen iloisen ja nopean hitin, mutta sulloo etenkin levyn jälkipuoliskon täyteen vakavaa kannunvalantaa. Alle 40-minuuttinen albumi tuntuu totisuudessaan merkittävästi mittaansa pidemmältä, ja epäkohtien loputon luettelo on vaikea niellä yhdeltä istumalta. Liekö Pennywisen keskushahmo Fletcher Dragge löytänyt protestointiin uutta puhtia hypättyään libertaarirepublikaani Ron Paulin kelkkaan.

On muutenkin kiusallista, ettei Pennywise luota kuulijoidensa poliittisen maailmankuvan kypsyneen pätkääkään viimeisten 20 vuoden aikana. Lähemmäs viisikymppiset ukot pyrkivät kuulijan aaltopituudelle kielellä, joka on alentuva ja substanssiton. Selväksi ei käy, pyrkiikö tällainen soopa puhuttelemaan nykyistä vai entistä epävarmaa teiniä:

”Now we’re the X generation
Wondering what the hell went wrong
Fuck government assistance
Time to unite what we need is resistance”

Ei näin. Mieleen hiipii puistattava muisto Fred Durstista huutamassa ”mun sukupolvesta”. Toki paasausta harrastettiin myös Jim Lindbergin aikana, mutta nyt Pennywise lienee rikkonut rautalankaa väännellessään typerien kliseiden maailmanennätyksen.

Kevyt ja melodinen punk on omituinen genre. Sen puitteissa vaikuttaa olevan ylivoimaista löytää kultainen keskitie alapäävitsien ja agitoinnin välillä. Se on sääli, sillä oluen tai adrenaliinin terästämät kesäillat kaipaisivat tätä päivää kommentoivaa amerikanpunkkia, joka ei sorru tympeään pelleilyyn á la Offspring tai ottaisi itseään liian vakavasti, kuten Pennywise valitettavasti tekee.

62 All or Nothing on sinällään viriili suoritus, joka lunastaa veteraaneille musiikillisesti jatkoajan. Jostain syystä Pennywise on kuitenkin linnoittautunut masentavaan maailmankuvaansa, jonka tosikkomaisuus kuristaa sporttipunkille elintärkeän positiivisen energian.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!