Paul McCartney – New

Virgin EMI

John otti Lennon, Paul McCartney.

John otti Lennon, Paul McCartney.

Kynnys uusilla kuvioilla työskentelyyn on matalampi, jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus.

e857cc1a08003cf110fd48b7a400a7c4Valitettavinta The Beatlesissä oli, kuinka he löysivät kyvyn puhua asioista niiden oikeilla nimillä vasta lakattuaan olemasta. Elämänkokemus, -syvyys ja -raadollisuus ilmaantuivat avaintekijöiden teksteihin heidän musiikkinsa kirkkaimman apsiksen jo mentyä.

Paul McCartneyn ura on aina tuntunut tämän seikan välttelyltä tai löysäkätiseltä korjailulta, mutta hän on kehittynyt, hitaasti. Maalatessaan kuvan itsestään pornolehti-scoundrelina, joka voisi toimitella huumekuriirin hommia svengaavassa Lontoossa, tapahtuu se viimein 71 vuoden ajan harjoitellun kasuaalilla tyylillä. Mutta samalla hän on yhä sama vanha, stiff upper lipin soukalla pitävä McCartney, joka voisi yhtä hyvin kronikoida lakonisesti virkamiehen päivärutiineja.

1970-luvun tilinteoissa roolien piti olla selvät. Niceguy-Dämmerungin jyllätessä McCartneyn aisaparilta kuuluikin odottaa neuroottisen hermoraunion käytöstä. Yllättävimmän vartiopaikan otti Macca itse, poroporvarilliseen elämään farmilleen asettuen, epätahdikkaasti mediassa esiintyen ja ennen kaikkea arkisen viihteellisyyden ja viitteellisen pyhyyden poptähtikliseitä väläytellen. Levyjen taso on vaihdellut, mutta tuntuu että todellisen rentoutumisen oppimiseen muusikolta on kulunut neljä vuosikymmentä.

Näistä lähtökohdista New on levy, jonka ei tarvitse tehdä kovin kummoisia temppuja vaikuttaakseen tuoreelta. Jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus, hänellä tuskin on varaa valittaa kaikkien korttien olevan jo esillä ja pintapuolisetkin koristelut antavat kaivattua lisäväriä. Tuottajatiimistä löytyvät Ethan Johnsin ja Paul Epworthin kaltaiset preesensit. Kannen Maurizio Nannucci -pastissi sopisi mainiosti viimeisimpään Coldplay– tai Arcade Fire -levyyn. Lista levyn promootiokanavista löytyy selaimesi kirjanmerkkipalkista.

Tiivistettynä kyseessä on vanhan miehen nuorekas levy, jonka tuotantoarvot eivät kuitenkaan pysty peittämään sitä, että artisti on ylittänyt jonkin lopullisen rajan, jonka jälkeen kosketus tähän päivään on vain viitteellinen, eikä Maccan tekstien tyypillinen nostalgia esibeatlesiaanisiin aikoihin ainakaan helpota asiaa. New’n lähin paralleeli onkin toisen britti-ikonin tänä vuonna julkaisema levy. David Bowien Next Dayn ilmestyttyä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen oli pakko todeta, ettei kyse ollutkaan enää parin vuosikymmenen etumatkasta. Se toinen, sodanjälkeinen Englanti, josta nämä muusikot ponnistivat, on nyt valovuosien päässä, lähes jotain arkaaista.

New’n pelastajaksi koituukin McCartneyn kyky säveltää edelleen kappaleita, jotka ovat pieniä voimalaitoksia. Ne ovat periaatteessa uusia Beatles-kappaleita, mutta mitä siitä, koska täsmälleen sitähän te oikeastaan haluatte? Levy alkaa soap box derby -vaivattomuudella rullaavalla rockerilla Save Us, jonka painovoiman perässä seuravat On My Way to Work ja New’n parhaimmistoon lukeutuva Mark Ronson -kollaboraatio Alligator. Ronsonin tyylitajun retrotietoisuus projektiin tuotuna on yhdistelmä, jonka ei pitäisi voida pettää. Yllättäen toinen hänen tuottamistaan kappaleista, nimibiisi New, osoittautuu kuitenkin albumin laiskimmin matelevaksi kappaleeksi, joka on ollut kotosalla kun pannukakkua on tarjoiltu. (Usein. Englantilainen keittiö vain toimii sillä tavoin.)

Täydellistä koheesiota olisi kai turha odottaakaan. Pahasti harhaan mennään Queenie Eye -muistelossa, jonka kohdalla nostalgia muuttuu schmaltziksi tavalla jonka vain McCartney hallitsee; se on pikkupoikana lehdenjakamisesta tienattu viidenpennin kolikko, joka myöhemmin polttaa reiän kantajansa taskuun. Niin se käy. Hämärä r&b-raita Appreciate olisi tullut kenties parempaan käyttöön Justin Timberlaken diskografiassa (mutta mietin jälleen myös Bowieta ja sellaisia 1990-luvun virhearviointeja kuin Sex & the Church).

Sitten McCartney II:n ei Macca muuten ole yrittänyt yhtä paljon kuulostaa tyhjenevältä heliumpallolta. Hänen kokoluokkansa artistille tämä erhe on levyn inflatorisin hetki ja se tapahtuu blimppi mittakaavanaan. Ryskyvässä väliosassa luulen kuulevani Lennon-lainan. Myönnetään, The Beatles on liian ubiikki ja yhtä hyödyllistä olisi etsiskellä albumilta piiloviittauksia siihen, että Paul on sittenkin elossa.

Mitä hän ilmeisesti on! New’n loppupuoli soljuu harmittomasti. Everybody Out There voisi trimmaammisella olla vielä voimakkaampi iskusävelmä areenalla esitettäväksi. Ja jos Hänen Korkeutensa vielä joskus suostuu laskeutumaan areenalta alas kansan pariin ja poikkeamaan intiimeihin klubiolosuhteisiin oluelle sekä parille (kovasti rakastamalleen) jointille, hän voisi esittää asiakaskunnalle Hosannan – pienen ja vaikuttavan psykedelialurituksen. Biisi on nimittäin parasta beatlesiä sitten Beatlesin. Siihen toteamukseen lienee viisainta päättää arvio, jonka aiheena piti olla artisti nimeltä Paul McCartney.

66 McCartneyn ikäiselle artistille New on uljas, laatutietoinen suoritus, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö kiinnostavampaa materiaalia olisi hänen perillistensä ja perillisen perillisten toimesta julkaistu tänäkin vuonna levykaupalla. Mutta kuunnelkaa levy, jos haluatte puraista hieman vanhaa munkkia!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!