Pariisin Kevät – Kaikki on satua

Sony

Artolla näkee satuja, kun Artolla on silmät kiinni.

Odotettu kolmas tuleminen. Ekstaattisia melodioita ja mahdollinen teemalevy.

Pariisin Kevään levyillä on sellainen ominaisuus, että ne hylkivät kritiikkiä. Ensimmäiseen kertosäkeeseen asti voi yrittää nillittää 2000-luvun valtavirralle niin tyypillisestä ylituotannosta tai sanoitusten seikkailusta hämäryyden ja kliseiden rajamaastossa. Sitten tulee joku taivaaseen asti nouseva hurmiollinen melodia, joka jyrää kaiken analyysin alleen.

Niin käy Kaikki on satua -levylläkin heti mahtipontisella avausraidalla Olen kuullut merestä. Epämääräinen eskapismi ja parempaan paikkaan haikailu muuttuu taikaiskusta olennaiseksi, elämänlaatua parantavaksi mahtipopiksi.

Suomalaisten listojen kärjessä Arto Tuunelan projektista festarien kärkibändiksi kasvanut kokoonpano on pitkälti poikkeus: näissä biiseissä ei koskaan käsitellä levyhyllyn jakamista parisuhteen päättyessä, jallun juomista lähiöbaarin nurkassa, ei sotaveteraaneja eikä Nummelaa eikä pettämistä ja jättämistä. Pariisin Kevät on häikäilemätöntä romantiikkaa. Sen parhaat biisit tuovat mieleen kaikki viimeisen neljän vuoden aikana kokemani mielettömät fiilikset, jotka tiivistyivät yhteen ohikiitävään hetkeen.

Kaikki on satua on kylläkin yhtyeen tummasävyisin levy tähän asti. Se on tummansinistä ja -vihreää, yöllisiä väläyksiä alitajunnasta, Grimmin veljekset oudosti mieleen tuovasta kansitaiteestaan alkaen. Se on sadun kuvastoon puettu kertomus jonkinlaisesta metafyysisestä pakomatkasta, kintereillä maahan painavat voimat, kangastuksena taivaanrannassa myyttinen toinen maa, jossa saa rauhan ja rinnalleen jonkun etäisesti tutulta näyttävän ihmisen, elämän loppuun asti.

Niin, se on teemalevy, minun nähdäkseni. Tosin teemana on lähinnä tietty mielentila, kyllästyminen tyhjyyteen ympärillä ja itsessä. Ehkä jostain voisi löytyä jotain kauniimpaa? Ehkä rakastuminen auttaisi?

Kokonaisvisio on saattanut ohjata levyn tekemistä vähän liiaksikin, sillä kuningasbiisejä ei sittenkään ole niin tulvimalla kuin kahdella edellisellä. Avauskolmikko on kyllä vahva. Olen kuullut merestä saa peräänsä järkyttävän upean Saari-singlen, jonka jousien ylevöittämää kertosäettä hienompaa ei moni ihminen maailmassa ole säveltänyt.

Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen voisi sortua outoon ja kolhoon lyhenteenluettelotekstiin, ellei se olisi musiikillisesti intensiivisintä ja yllättävintä Pariisin Kevättä. Lopun vihaiset taustalaulut tulevat puun takaa, ja sävellyksenä biisi irtautuu Tuunelan perusmuotista.

Lopeta! punoo hienoa elektronista äänimattoa, vaikka siinäkin on typerältä tuntuva luetteloteksti. Loppupuolella levyä on perushyvän materiaalin joukossa vielä pari tyypillistä ja loistavan romanttista Pariisin Kevät -hituria – On aika juosta, Kevät ja runollisuusmittarin rikkova Kesäyö, jota pitää ehdottomasti soittaa tuhansissa puistoissa tuhansista mp3-soittimista tuhansille tytöille ensi kesän öinä:

”Istuin hämärässä, alkoi hetki joka
tuntui kuin se ei loppuisi milloinkaan
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento
ja huusi: Älä pelkää maailmaa
Istuimme hetken yhdessä
ja avaruus katsoi meitä
Ja ulkona kesäyö
satoi kasvoille kyyneleitä

Kaikki on satua päättyy Häikäisee-biisin ohjelmallisen optimistiseen kuvaan talosta joen rannalla ja virheettömän onnellisesta elämästä kumppanin kanssa. Pakomatka on päättynyt, mutta kai tämä on tulkittava toiveeksi tai tyylilajin mukaiseksi onnelliseksi lopuksi, eikä tosiasiaväitteeksi.

Toisaalta Pariisin Kevät on metamusiikkia. Se on itsessään vastaus esittämiinsä kysymyksiin: miten tyhjyyttä pääsisi pakoon, miten jokin tuntuisi joltain? Sen kuin laitat Pariisin Kevättä soittimeen. Unohda kritiikit. Sulje silmät ja laula mukana ja soita vaikka ilmajousiorkesteria.

”Ja minä aloin juosta mut veri, se pakenee päästä
kuu taivaalla loistaa ja heijastuu jäästä
mul on pahoja aavistuksia mielessä tämän tästä
enpä taida hengissä selvitä elämästä”

”Luulen näkeväni henkimaailman olentoja joka nurkassa
viikatemies mua jahtaa, me ollaan aina samassa seurassa
ehkä olis helpompaa jos voitais hieman tutustua
mut mun päässä ääni varoittaa et mä saatan rakastua”

Niin todella voi Pariisin Kevättä kuunnellessa käydä.

75 Pariisin Kevät hylkii kritiikkiä. Kaikki on satua sisältää hieman epäonnistuneita kokeiluja, outoja sanoituspoliittisia valintoja ja paljon muottiin ahdettua tuotantoa, mutta myös suuren annoksen kristallinkirkasta lantraamatonta hyvänolontunnetta ja suoranaista hurmioitumispotentiaalia. Nyt tehdään niin, että unohdatte tuon perässä seisovan arvosanan, koska kriitikko itsekin on kokenut tämän levyn sopivassa mielentilassa täydelliseksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!