Pariisin kevät – Jossain on tie ulos

Sony

artisti_pk1

Pariisin kevät olemme myös me aurinkolasipäät, eikä pelkkä Arto.

Pop-yhtyeen omakuva loppuunpalamisen vuosilta.

pariisinkevät-kansiPariisin kevät oli pitkään yhtye, jonka olemassaolosta ei voinut kuin riemuita ja joka ansaitsi konsensussuosionsa. Se oli joka suhteessa oikealla tavalla naiivimpi ja kekseliäämpi kuin moni muu. Ja mikä parhainta, viimeistään heiheimutsin jälkeen myös suuri yleisö löysi sen ja erinomaisuus kääntyi myös rahallisiksi ansioiksi, kuten liian harvoin tapahtuu. Astronautti-levyn ja livekaapista ulostulon jälkeen kaikki oli valmista suurelle menestymistarinalle.

Niitä paineita Pariisin kevät ei tainnut ikinä oppia sietämään.

Edellislevy Kaikki on satua osoitti jo lipsumista. Silti silläkin oli kiistattomasti huippulahjakkuutta hehkuvia, Kesäyön kaltaisia kappaleita, jotka jo studionpöydällä kuulostivat jättihiteiltä. Arto Tuunelan ja bändin kannalta oli onni, että kaikki radiokanavaluokat lävistävä hitti on aina arvokkaampi kuin viiden tähden albumi ilman sellaista.

Mutta nyt jokin on mennyt vikaan. Nyt tuntuu kuin Pariisin kevät ei keksisi mitään, ellei sen olisi pakko. Tapa yhdistää kunnianhimo ja sympaattisuus on kadonnut täysin.

Jossain on tie ulos kuulostaa levyltä, jonka on tehnyt stressaantunut, kuoliaaksi väsynyt ja burnoutin partaalla oleva yhtye. Sillä soittavaa ryhmää ei ennen kaikkea tunnista enää yhtyeeksi, joka Pariisin kevät joskus oli.

Kun levyn väsyneisyyden huomattuaan kiinnittää huomion sanoihin, ei pääse irti ajatuksesta, että levy on myös allegoria yhtyeen nykytilasta, kärsivän popyhtyeen hätähuuto.

Laulutekstien sinä voisi monessa kohdassa olla Pariisin kevään idea, luova, kekseliäs ja pohjattoman inspiroitunut. Mutta se vain pakenee.

Teoriaan sopii myös se, kuinka yhtyeen keskushahmo Arto Tuunela on puhunut jatkuvasti haastatteluissa intuitiouskostaan. Kun tätä levyä tulkitsee alitajunnan logiikan kautta, se kertoo paljon enemmän kuin artisti ikinä myöntäisi julkisesti.

Jo avauskappale Viimeisen päivän ensimmäinen säkeistö sanoo paljon, varsinkin kun tiedämme, miten luovuudella ladattuja tiloja ketjuhotellien huoneet ovat.

”Metsä on vaihtunut hotellin käytäviksi
Numeroidut ovet mahdollisuuksiksi”

Kertosäkeessä huipentuu ajatus siitä, että Pariisin keväälle julkisuuden tuoman valokeilan kirkkaus on verrannollinen umpikujan syvyydelle.

”Kävelet pois
valo on liikaa”

Levyn on täynnä vastaavia metaforia. Aina kun yhtyeen itsereflektioajatusta yrittää paeta, seuraava rivi nykäisee takaisin. Odotus-singlen sinä on häkissä. Seismisessä järistyksessä Tuunela laulaa unohtaneensa kaiken. Mielikuvituksen tuotetta -kappaleessa hän etsii syitä unettomille öilleen. Päätösslovari Peittävää kohinaa ei jätä enää mitään epäselvää. Se kuvastaa sitä, miltä albumi kuulostaakin. Ikään kuin Tuunela ja Pariisin kevät olisivat rakentaneet levyä teoriapohjalta, toteuttaen innottoman mekaanisesti paperille kirjattua Pariisin kevään musiikkireseptiä.

”Oli maaginen kosketus
Nyt on huijarin pakotie
Kohti pysähtymistä
Se vie, se vie”

Myöhemmin kappaleessa mainitaan ”mellakka-aidasta vapauden edessä” ja ”syanidikapseli hampaiden välissä”. Selvempää tuskin on.

Lohduttomuuden ilmapiirin alta löytyy aiempaa luurankomaisemmaksi sovitettu ja kitaravetoisempi albumi. Tyylillisesti se soi aiempaa enemmän suoristetun kevyt-Mewin ja katovuosiajan Smashing Pumpkinsin ihanteiden mukaisesti. Lopputulos on yhtä kaikki harvinaisen lattea ja innoton. Oveton ovi on ainut kappale, joka erottuisi millään tapaa edukseen yhtyeen aiemmilta albumeilta. Ehkä siksi sen kertosäkeestä aistii myös Jossain on tie ulos -levylle harvinaista toivoa.

Albumin on tuottanut Tuunela, ja vastaavan tuottajan nimikkeellä levyn taustajoukoissa on toiminut myös Janne Halmkrona. On suorastaan poikkeuksellista, miten tällaisesta studio-osaamisen määrästä huolimatta Jossain on tie ulos pystyy kuulostamaan niin rupiselta. Levyn soundimaailma on kova, kuiva, karkea ja tiiviiksi pakattu – aivan kuten Weetabixit. Ja on levyn kuunteleminenkin nautinnon tasolla rinnastettavissa siihen, että hieroisi kuivia vehnämurokkeita korviinsa.

Enempää en tahdo ilkeillä, sillä Jossain on tie ulos on levy, joka ei sitä ansaitse. Sen edessä tulee lähinnä surullinen olo. Siksi tämä on kritiikki, jota en olisi halunnut oikeastaan joutua kirjoittamaan, mutta samalla tavalla Jossain on tie ulos on levy, jota en olisi halunnut Pariisin keväältä koskaan kuulla.

Albumi tuntuu siltä kuin sitä olisi tehty taottavan kuumalla raudalla uhaten, vaikka oikeasti studiossa pesimisen sijaan aika olisi pitänyt käyttää lepäämiseen ja voimien keräämiseen.

Kun albumia vertaa Astronauttiin tai Meteoriittiin, olo on kuin ihmisen suuresta tragediasta kertovan lehtijutun ääressä. Artikkeli on kuvitettu kahdella vierekkäisellä kuvalla. Ensimmäisessä hymyilee lahjakas ja elämästä nauttiva yhtye. Sen viereisessä kuvassa näkyy, kuinka jokin meni auttamattomasti vikaan. Eikä katsoja voi kuin spekuloida mahdollisia syitä.

38 Jossain on tie ulos on poikkeuksellisen inspiraatiottomalta kuulostava levy, jonka nimi on harvinaisen osuva. Pariisin kevät on pisteessä, jossa sen kannattaisi vain pitää tauko saadakseen lukot auki.