Panic at the Disco – Vices & Virtues

Fueled by Ramen

Kitaristinsa ja basistinsa menettänyt lasvegasilaisyhtye tekee jälleen yhden äkkikäännöksen.

Panic at the Discon – huutomerkillä tai ilman – esikoisalbumi A Fever You Can’t Sweat Out (2005) oli yksi 2000-luvun alun emo-buumin hämmentävimmistä hedelmistä, hysteerisyydessään kiehtova mutta kenen tahansa yli 20-vuotiaan korviin kuuntelukelvoton kokoelma musiikillisia epäsikiöitä, jotka yhdistivät turboboostatun punksahauksen musikaalimaiseen räikeyteen, progressiivisen rockin arvaamattomuuteen ja täydelliseen tyylitajun puutteeseen.

Kun levyn kappaleilla vielä oli niinkin surmattavia nimiä kuin The Only Difference Between Martyrdom and Suicide Is Press Coverage, Lying Is the Most Fun a Girl Can Have Without Taking Her Clothes Off ja There’s a Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven’t Thought of It Yet, oli kuulijan kannalta ainoa oikea ratkaistu juosta pakoon – kauas ja lujaa.

Levy myi 2,2 miljoonaa kappaletta ja nosti nuoren yhtyeen supertähteyden kynnykselle. Luonnollisesti.

Kynnys jäi Panic at the Discolta ylittämättä, niin absurdin äkkikäännöksen yhtye kakkosalbumillaan teki. Äärimmäisen raivostuttavasti nimetty Pretty. Odd. (2008) ei nimittäin enää tulvinutkaan lasvegasilaista jrockia vaan mitä konservatiivisinta setärockia. Panic at the Disco halusi olla The Beatles.

Hämmästyttävintä Pretty. Odd. -albumissa oli, että itse asiassa se oli… oikein hyvä. Panic at the Disco löi tukun ziljoona kertaa arvostetumpia retrorock-kollegoitaan mainiolla kokoelmalla The Kinks-, The Zombies-, The Smiths– ja Steely Dan -pastisseja.

Levy ylsi vain noin viidenneksen edeltäjänsä myynnistä ja palautti nuoren yhtyeen piirustuspöydän ääreen. Luonnollisesti.

Kaksi vuotta väkerretty Vices & Virtues on itse asiassa Panic at the Disco Mk. II:n esikoisalbumi. Heinäkuussa 2009 kitaristi Ryan Ross ja basisti Jon Walker jättivät kenties uppoavaksi arvioimansa laivan ja perustivat Pretty. Odd. -albumin hengessä retroilevan The Young Veins -yhtyeen.

Laulaja Brendon Urie ja rumpali Spencer Smith jäivät kahdestaan. Eivätkä todistusaineistosta päätellen tienneet mitä tehdä.

Vices & Virtues on nimittäin hirvittävän mitäänsanomaton albumi. Sillä voi kuulla vain hentoja kaikuja varhaisen Panic at the Discon ADHD-raivostuttavuudesta tai Pretty. Odd. -ajan melodisesta vaivattomuudesta.

Vices & Virtues on kokoelma yksinkertaisia, osin jopa hävettävän kehnoja punkpop-ralleja, jotka kenties maailman epäkiinnostavin tuottajakaksikko John Feldmann (Good Charlotte, Plain White T’s) ja Butch Walker (Avril Lavigne, Dashboard Confessional) on tappanut tarpeettoman koristeellisella ja siloitellulla soundilla.

Panic at the Disco kurottaa monessa kappaleessa kohti musemaista dramaattisuutta, mutta mätkähtää nolosti nokalleen, sillä minkäänlaista yhtenäistä visiota siitä, mitä bändin pitäisi vuonna 2011 edustaa, ei tunnu kellään olevan.

Yhtyeen ja tuottajien epätoivoa ja fokuksen puutetta kuvaavat hyvin esimerkiksi Let’s Kill Tonightin turhaakin turhemmat elektroniset höysteet tai Sarah Smilesin teennäiset haitari-introt tai mariachi-väliosat.

Brendan Urien teatraalisessa lauluäänessä on yhä tenhoa, mutta useimmiten hän kuulostaa kovin eksyneeltä, yksinäiseltä.

Levyn avaussingle, täydellisen keskinkertainen voimapoplaulu The Ballad of Mona Lisa, osoittautuu lopulta levyn parhaaksi kappaleeksi. Lähelle onnistumista yltävät myös kauniin säkeistömelodian koristama Trade Mistakes ja kelvollinen Ready to Go (Get Me Out of My Mind), yksi levyn monista Killers-yritelmistä.

Muuten levyllä ei ole mitään, mistä ainakaan itse jälkipolvilleni mainitsisin.

29Liian suuri osa Panic at the Discon lahjakkuudesta nähtävästi lähti yhtyeestä loikanneen Young Veins -kaksikon matkaan. Ei olisi yllätys, jos viimeistään loppuvuodesta Brendon Urie tiedottaisi keskittyvänsä vastedes soolouraansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Panic at the Disco – The Ballad of Mona Lisa