Paleface – Maan tapa

Exogenic

Karri Miettinen on katsonut aiheelliseksi mennä eteenpäin.

Suomihiphopin omatunto palaa sähköisellä bändilevyllä, joka käsittelee enemmän Shangri-lata kuin Helsinkiä.

Ilmestyessään syyskuussa 2010 Palefacen neljäs albumi Helsinki–Shangri-la tuntui hyvin tärkeältä levyltä, suoranaiselta uusvasemmistolaisuuden kulttuuriselta merkkipaalulta. Muutaman viikon ajan kuuntelin sitä raivokkaasti.

Sama merkityksellisyys taisi välittyä muillekin, sillä levy singahti heti listojen kärkipäähän ja aloitti matkan kuukausia jatkuneeseen listamenestykseen, platinastatukseen ja kriitikkoäänestyksien voittoon.

Palefacesta se teki tähden kymmenen vuotta hänen ensiesittäytymisensa jälkeen. Mutta minä olin jo kyllästynyt. Helsinki–Shangri-la alkoi maistua puulta hyvin nopeasti. Kun levyn kansanmusiikkimukaelmiin, ilmeisiin balkan-biitteihin ja tähtivierailijoihin tympääntyi, paljastuivat tekstitkin sisällöttömiksi luetteloiksi niistä asioista, jotka vasemmistolaisen kuuluu kokea ongelmina.

Tätähän 2010-luvun politiikka tietysti on vallan korkeimpia kammareita myöten. Ehkä Helsinki–Shangri-la siis muodostuu keskeiseksi zeitgeist-äänitteeksi, johon voi parinkymmenen vuoden päästä palata samaan tapaan huvittuneen nostalgisesti kuin 1990-luvulla palattiin taistolaislauluihin.

Karri Miettinen taas on katsonut aiheelliseksi mennä eteenpäin, tehdä jotain muuta. Ratkaisu on ehkä kaupallisesti huono, mutta silti ainoa oikea. Toinen Helsinki–Shangri-la olisi nimittäin tehnyt hänestä sketsihahmon. Maan tapa on siitä kaukana, vaikka albumin nimi onkin hieman uhkaava. Olihan tässä välissä perussuomalaisten jytkyvoittokin, ja vaalirahakohuja puidaan nyt kiekon ilmestymisen alla taas joka otsikossa.

Mutta maa, johon Paleface viittaa, ei tällä kertaa ole Suomi, vaan koko tämä pallomme. Miehen viides albumi on kunnianhimoinen yritys käsitellä isoimpia mahdollisia teemoja: ihmiskunnan menneisyyttä, nykyisyyttä ja mahdollista tulevaisuutta. Sivilisaatioiden törmäämisiä, toteutuneita ja spekulatiivisia yhteiskuntamalleja.

Noin kirjoitettuna naurettavan mahtipontinen yritys, sulaa hulluutta. Voiko tästä muka tulla mitään muuta kuin sanomista? Räpissähän käsitellään yleensä ongelmia sillä tasolla, että tietyssä lähiössä koetaan eriarvoistumista!

Mutta kysehän on musiikkiäänitteestä. Ja se muuttaa, jos ei kaikkea, niin kuitenkin paljon.

Paleface on tehnyt erinomaisen ratkaisun rakentamalla levyn kokonaan Räjähtävä Nyrkki -livekokoonpanonsa ympärille. Tuomo Prättälä huippuammattimaisine tovereineen pystyy soittamaan ihan mitä halutaan. Nyt ei kuullakaan trad-varkauksia, vaan isoa, eeppistä soittoa, joka liikkuu jossain funkin ja rockin rajapinnoilla. Puhtaaksi funkiksi musiikki on liian jyräävää ja hyökkäävää. Aidoksi rockiksi se kallistuu vain Muista!-biisin melko epäonnisten särökitaroiden myötä.

Suurimman osan ajasta yhtye on kliseenomaisesti sanottuna liekeissä. Se tukee nokkamiehensä julistamista hienoilla nostatuksilla. Taustojen osalta tämä on epäilemättä Palefacen paras levy, huomattavasti itsevarmempi versio siitä, mitä jo The Pale Ontologist -debyytillä (2001) haettiin.

Palefacen ja tuottaja-aisapari Joel Attilan biisit eivät nouse ihan toteutuksen tasolle. Eivät ne huonojakaan ole, mutta hieman sävyttömiä ja yksipuisia. Monet niistä rakentuvat herran itsensä laulamien simppeleiden kertosäkeiden ympärille, ja kun Pale ei tunnetusti ole mikään kultakurkku, alkaa tähän kyllästyä viimeistään Tyhjästä sanasta sakko -hoilotuksen kohdalla.

Levy olisi kaivannut enemmän kohokohtia, tai oikeastaan enemmän laskuja ja nousuja. Muusta materiaalista erottuvia poikkeuksia, yllättäviä vierailijoita. Paleface on suomeksikin taitava verbaaliakrobaatti, joka häikäisee esimerkiksi nimibiisissä asettuessaan sarkastisesti jonkinlaisen überkapitalistisian rooliin, mutta hänen ulosantinsa on jotenkin väritöntä.

Kyse ei ole karisman puutteesta, Miettisen äänessä on tunnetusti auktoriteettia. On vain niin, että kun käsitellään tämän suuruusluokan aiheita otsa suurimman osan aikaa tiukasti rypyssä, saattaa kuulija hieman väsähtää. Palefacen vokaalisesta läsnäolosta tulee riippakivi: tuossa se on koko ajan vaatimassa ajattelemaan, toimimaan, ottamaan kantaa, visioimaan parempaa maailmaa.

Ollaan erään populaarimusiikin ydinkysymyksen äärellä: missä ovat yksinkertaiset sanat rakkaudesta? Onko niitä pakko olla, jos ei halua? Mutta entä jos kuulija haluaa? Toimisiko makrotason spekulaatio paremmin hillitysti sinne tänne annosteltuna?

Täytyy muistaa, että Palefacesta tuli jalometallitähti albumilla, joka ei sisältänyt yhtään rakkauslaulua ja vain yhden ironisen viinanjuontibiisin. Silti Maan tavan täytyy olla vakavamielisimmällekin idealistille aikamoinen suupala.

Sitä se on kyllä ollut artistille itselleenkin, vaikka hän ei millään muotoa tee mahalaskua urakassaan. Levyn tekstit ovat kuitenkin aika epämääräisiä, tai sitten asia on tiivistetty niin tehokkaasti, ettei väleihin enää mahdu omaa ajattelua. Fokus kohdistuu välillä kotimaiseen syrjäytymiseen (Ikivanhat tekosyyt), välillä elintarviketeollisuuteen (Koivunpahkasyndit), välillä suorastaan hahmotelmiin sivistyksen kehityksestä luolamiestasolta nykypäivään (Takaisin susiluolaan). Paleface pudottelee nimiä ja viittauksia, heittelee ajatuksenkappaleita, joita voisi laajentaa kokonaisiksi artikkeleiksi. Vastauksia ei ole, kysymykset ovat sellaisia kuin ”mitä kapitalismin jälkeen” ja ”voisivatko asiat olla toisinkin”. Tietysti ne voisivat.

Eräänlaiseksi kantavaksi ajatukseksi ymmärrän sellaisen peruspositiivisen idean, että maailmaa ja yhteiskuntaa voi muuttaa, ja jollain kosmisella tasolla ajateltuna nämä meitä nykyään hallitsevat numeronpyörittäjät ovat mitättömiä tapauksia.

Se ei ole enää puoluepolitiikkaa, se on jo aika lähellä jonkin sortin hengellisyyttä. Se on sanomana ylentävä, mutta ei taivu helposti mielenosoitustunnareiksi.

Arabikevään innoittama (ja Sidi Hossni Boudalin arabiankielisen fiitin sisältävä) Amana on sitten se levyn vallankumousuhobiisi. Sellaisena se toimiikin hyvin, vaikka sanomalehtiä lukeva kriitikko joutuukin huomauttamaan, että käsitys arabikevään vaikutuksista saattaa olla hieman kirkasotsainen. Kappale erottuu levyllä kuitenkin edukseen ja on eeppisen nimiraidan ohella sen parasta antia.

Maan tapa kestää kohtuulliset kolme varttia, mutta kun sen ajatuksen kanssa kuuntelee, huomaa uupuvansa tässäkin ajassa. Mieli harhailee esimerkiksi sellaiseen asiaan, että johan on erikoinen raplevy, kun tekijä ei viittaa itseensä paria sivulausetta enempää. Mutta oikeastaan Paleface ei olekaan räppäri, vaikka onkin muodon tasolla valinnut tämän vokaalisen ilmaisukeinon.

Toista juuri tällaista levyä Suomessa ei ole varmaankaan tehty. Maan tavassa riittää pohdiskeltavaa yliopistotasolla asti. Matti Apunen ei tietenkään tule kuuntelemaan levyä huolella läpi, mutta jos hän siihen pystyisi, ei hän enää kehtaisi käyttää Palefacea esimerkkinä helppoa retoriikkaa roiskivasta populistivasemmistolaisesta. Moni muu Helsinki–Shangri-lan perusteella sellaisen kuvan saanut tulee varmaan muuttamaan käsityksiään.

Nautinnollista kuunneltavaa Palefacen viides levy ei sen sijaan ole kuin paikoin ja pieninä annoksina.

62 Maan tapa on Palefacen suurtyö ja magnum opus. Siten se on myös raskas, yltiövakava albumi, joka herättää kunnioitusta vaan ei rakkautta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!