One Direction – Take Me Home

Syco Music

One Directionilla on vain yksi suunta: kohti lähintä kameraa.

DJ-settikelpoinen 15 vuoden kuluttua.

Teineille suunnattu häpeilemättömän helppo pop on popmusiikin aliarvostetuin muoto. 1980-luvun lopulla New Kids on the Blockia kuunnelleista kasvoi aktiivisia musiikkidiggareita ja kenties jopa musiikkitoimittajia, 1990-luvulla Backstreet Boysia ja Spice Girlsiä kuunnelleista samaten (ei, en pidä itseäni musatoimittajana). Nyt samassa asemassa on One Direction ja lyön vetoa, että aika moni heitä rakastava tyttö tai poika päätyy työskentelemään musiikin parissa – ehkä jopa heidän ansiostaan.

Sen vuoksi One Directionin Take Me Home on äärimmäisen kiinnostava albumi. Ja siksi se pitää arvioida myös Nuorgamissa. One Direction määrittää juuri tällä hetkellä kokonaisen sukupolven musiikin kuuntelua, ettekä te Hesarin maksumuurin taakse tähyävät media-addiktit voi sille yhtään mitään.

Paikallisen Anttilan hyllyssä jokin huutaa: Ota minut! Vie minut kotiin! Rinnalla sinänsä lahjakkaan Jesse Kaikurannan vieno pyyntö Vie mut kotiin kuulostaa hiirulaisen vikinältä. Maailmassa ei nyt vain ole montaa suurempaa voimaa kuin viisi rakkaudesta laulavaa kaunista ja itsevarmaa nuorta miestä:

”Would he say he’s in L-O-V-E?
Well if it was me then I would”

Brittiläis-irlantilainen One Direction nousi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi Ison-Britannian X Factorin kautta, mutta ennen kaikkea upean What Makes You Beautiful -singlensä ansiosta. Niallin, Harryn, Zaynin, Louisin ja Liamin kasvot peittävät tapettipinta-alaa esiteini-ikäisten seinillä ja videot keräävät toistasataa miljoonaa katselukertaa Youtubessa.

One Directionin Up All Night -esikoinen ei ollut kovin hyvä levy, joten toivoin suuresti, että he pystyisivät tarjoamaan paremmin kuuntelua kestävän kakkosalbumin. Toiveeni toteutuu puoliksi, sillä Take Me Home hemmottelee myös varttuneempia kuuntelijoita muutamalla loistavalla poplaululla. Live While We’re Young -hittisinkun lisäksi C’mon C’mon, Last First Kiss, I Would sekä Summer Love napsahtavat kohdalleen.

Slovaripuolelta onnistuvat Ed Sheeranin kirjoittama, hellyyttävän kökösti sanoitettu Little Things sekä perinteiseltä poikabändiballadilta kuulostavat Change My Mind ja Over Again. Varsinaiseksi tähtihetkeksi singahtaa kuitenkin heittämällä klassinen keskitempoinen pophelmi They Don’t Know About Us.

Sillä One Direction ponkaisee myös lähelle esimerkiksi Backstreet Boysin lämmintä ja svengaavaa mahtipontisuutta. Paikoin heidän soundinsa on kuitenkin liian prosessoitu ja osa biiseistä selvää ad/hd-poppia, jossa ei malteta edes laulaa säkeistöjä kunnolla loppuun. Ilmiö on tottakai sidoksissa aikaansa – eihän kukaan muukaan poptähti tällä hetkellä tee vuonna 1997 relevantilta kuulostanutta musiikkia.

One Directionin kohdeyleisöä ongelmani tuskin liikuttaa. Take Me Homen kappaleet ovat tietenkin täysin teini-ikäisille suunnattuja, kuten nimistä ja lyriikoista voi päätellä. Jos ei satu olemaan kohderyhmää, niin omaa nuoruuttaan voi aina muistella nostalgian tippa silmäkulmassa. Miltä sinusta tuntui, kun ihastuit Backstreet Boysin Everybodyyn? Tai Hansonin Mmmbopiin? Todennäköisesti samalta tuntuu nuoresta, joka kuuntelee tällä hetkellä Last First Kissiä.

Vuonna 2012 Backstreet Boysin soittaminen dj-setissä on jopa toivottavaa, ehkä One Directioninkin noin 15 vuoden päästä. Joudummeko siis odottamaan Minna-Petterin, nyt 12, dj-kipinää fantastisen C’mon C’monin kuullaksemme? Typerää.

69 Parhaimmillaan ihmeisiin pystyvä Take Me Home onnistuu perustelemaan, miksi One Direction on vuosituhannen toistaiseksi suurin poikabändi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!