Of Montreal – Paralytic Stalks

Polyvinyl

Minne Of Montreal meneekin, siellä vallitsee perusmeininki.

Musiikkia maksimalistisilta ADHD-potilailta.

Kun Kevin Barnes lupaili Paralytic Stalksin olevan henkilökohtaisin Of Montreal -levy tähän mennessä, monet alkoivat varmasti kuolata. Edellinen rituaalipuhdistautumislevy Hissing Fauna, Are You the Destroyer? muutti yhtyeen tyylin kertaheitolla, tuoden roppakaupalla lisää medianäkyvyyttä. Tuo modernien erolevyjen Prometheus varasti häpeilemättömyyden liekin ja puki lopputuloksen kimmeltävään popkaapuun. Se oli yhtä nautittava pintapuolisesti kuin syvällisestikin.

Mutta varovaisuus on hyve: Hissing Faunaa, Coquelicotia, Satanic Panicia tai muitakaan yhtyeen hienoja levyjä ei tule pitää Paralytic Stalksin kriteeristönä. Of Montreal on muuttanut tyyliään jo sen verran monta kertaa, että uudelleenmietitty soundi jokaisella levyllä on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi olisi epäreilua nähdä uutuutta sellaisen linssin läpi, jossa uran tähänastiset huippuhetket määräävät laadun.

Barnesin tila on tuottanut hyvää viiniä monina vuosina. Pieni köynnöksen tarkistus on kuitenkin hyvä tapa aloittaa – erityisesti, koska lähihistoriassa on hieman arveluttavia kausia. Vuonna 2008 julkaistu Skeletal Lamping oli tasapainoa vailla oleva pirstoutunut sekasotku. Levyn ongelma ei ollut ideoiden puute, vaan se, että niitä oli aivan liikaa. Kaksi vuotta sitten julkaistu False Priest otti viisaasti askeleen taaksepäin tyhjentäen ylitsepursuavaa musiikkimakkarankuorta turhista täytteistä, mutta levyn materiaali tuntui edeltäjäänsä nähden laiskalta ja ponnettomalta.

Asiat, jotka vaivasivat edellisessä kahdessa levyssä, saavuttavat uutukaisella ajoittain ääripisteensä. Paralytic Stalks on Of Montrealin uran heikoimpia levyjä: Kevin Barnes & Co. tekevät nyt musiikkia kuin maksimalistiset ADHD-potilaat, ja lopputulos kärsii epätasaisuudesta. Mantra on ”Skeletal Lamping potenssiin viisi” – erityisesti kokonaisuutta tahraavalla loppupuoliskolla.

Levy on jaettavissa helpompaan ja hankalampaan puoliskoon. Helpompi alkupuoli tarjoaa enemmän hyvää, ainakin saadessaan itseään niskasta kiinni. Liika musiikillinen temppuilu aiheuttaa kuitenkin usvanomaisen kaavun, joka haalistaa inspiraation hetkiä.

Gelid Ascent hylkää lupaavan alkunsa nopeasti ja harhailee unohdettavuuteen. Spiteful Intervention taas käyttää levyn parhaan suoneniskijä-kertosäkeen niin monta kertaa, että kuulija turtuu siihen. Kyseinen laulu sisältää myös selkeimmät Barnesin henkilökohtaisen kiirastulen kipinät:

”I spend my waking hours haunting my own life
I made the one I love start to cry tonight
And it felt good!
Still there must be a more elegant solution”

Sanoitusten henkilökohtaisuus jää kuitenkin usein syrjään Sirkus Of Montrealin vyöryttäessä audioshowtaan yleisöä päin. Jos ylläolevan kaltaisia lyriikoita löytyisi Paralytic Stalksilta enemmän ja niitä nostettaisiin vahvemmin esille, ne voisivat tuoda tarvittavan ryhdin ja punaisen langan moniin rakenteiltaan sekaviin kappaleisiin. Mahdollisuus luoda selväsanainen yhteys kuulijaan jää nurkkaan pölyttymään.

Levyn ensisingle Dour Percentage ja kevyen psykedeelinen folk-balladi Malefic Dowery eivät ryhdy kissa ja hiiri -leikkiin kuuntelijan kognitiivisten kykyjen kanssa. Näitä kahta lukuun ottamatta levyn ensimmäinen puoli tuo esille paljon sitä, mikä Of Montrealissa on turhauttavaa.

Levyn neljä viimeistä kappaletta ovat aivan oma lukunsa, kun tyyli kääntyy kohti neo-progea. Tämä ei kuulosta hyvältä edes paperilla. Sen sijaan, että järkevää tasapainoa löytyisi, materiaali kyntää tylsyyden ja vaivaannuttavan hyperaktiivisuuden ääripäät, saavuttaen ensin mainitun jälkimmäisen takia.

Voi, jos Kevin Barnes ottaisi Ritalininsa tunnollisesti. Mieleen tulee lähinnä huonosti toimiva radio, joka vaihtaa kanavaa satunnaisesti. Ye, Renew the Plaintiff ja Wintered Debts seikkailevat suuntaan jos toiseenkin, ja lopputulos on epileptinen, kun tyyli ehtii vaihtua kappaleessa kymmenisen kertaa.

Karmaisevin rimanalitus on Exorcismic Breeding Knife, lähes kuuntelukelvoton kahdeksan minuutin äänikollaasi, jonka surkuhupaisa yritys kuulostaa uhkaavalta ja häiritsevältä päätyy haukotuttamaan. Epäselväksi jäävä monologi ei myöskään auta hahmottamaan mistä henkilökohtaisesta seikasta Barnes tahtoo tällä kertaa avautua. Eräs maaninen osio tarjoaa kuitenkin ruokaa sielunmaisemagastronomeille:

”We are so dead to each other, something fair and repulsive
Preserve
Psychosis
How can you work?
How can you operate?”

13-minuuttinen levynlopettaja Authentic Pyrrhic Remission alkaa neljän minuutin pop-osuudella, joka lukeutuu levyn mieluisimpiin hetkiin, mutta sitä seuraava kuuden minuutin häivytys on vain ylipitkä väliosa levyn viimeisten nuottien luo. Hyvitykseksi tästä Barnes istuu pianon ääressä viimeisen kahden minuutin ajan, tuo mukanaan vahvan melodian ja jättää kerrankin skitsofreenisen sirkustemppuilunsa sen ulkopuolelle.

Mutta nuo kaksi minuuttia myös korostavat levyn lopun turhauttavuutta ja suoranaista huonoutta: jos näin pienillä elementeillä saa aikaan enemmän näin lyhyessä ajassa, on hankala keksiä virikkeitä levyn kakkospuolen kuuntelemiseen. Pyrrhoksen voitto, todellakin.

Viimeiset neljä kappaletta kestävät kaksi kolmasosaa koko levyn pituudesta. Ne romahtavat koulimattomien ideoiden läjäksi, jossa rikkaruoho valtaa ideoiden päivänsinipenkin. Mitään säkeistö-väliosa-kertosäe-muotoa en missään nimessä vaadi, mutta laulujen valuttaminen näin bipolaariseen muottiin on eksyttävää ja turhauttavaa – ei nautittavaa.

Vahvimmat hetket ovat yksinkertaisia, kun Kevin Barnes palaa todellisuuteen ja huomaa, ettei olekaan kahdeksalla pitkällä lonkerolla varustettu s&m-progepopin pornokuningas, koskettelemassa ja omimassa jokaikistä kiintoisaa palasta vain liimatakseen ne uransa ylitäytetyimpiin kappaleisiin.

Miellyttävien osien etsiminen kappaleiden viidakosta ilman machete-veistä on aikaavievää. Mutaiseen post-psykedeeliseen suonsilmäkkeeseen jää seikkailunhaluisen paralyytikon ruumis ilman vahvaa selkärankaa ja jänteitä.

Jos pidit Skeletal Lampingista ja ajatus samasta lähestymistavasta vieläkin kahlitsemattomampana kiinnostaa, sukella sisään. Vannoutuneimmat fanit löytänevät haluamansa asiat levyltä (tai tarpeeksi hiustuotteita useaksi viikoksi päänsä päältä, kun moderni Ikaros huomaa l’Oreal-vahasiipiensä sulavan), mutta jos joku ei ole vielä Of Montrealia kuullut, tämä levy ei ole se, josta kannattaa aloittaa.

41 Lopputulos on Barnesille toivottavasti yhtä suuri helpotus kuin aiempi demonien manaamissessio, mutta valitettavasti tällä kertaa noitatohtorin seremoniaan liittymistä ei voi seurakunnalle suositella. Paralytic Stalks on taikajuomapata, johon on laitettu liikaa aineksia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!