Norah Jones – Little Broken Hearts

Blue Note

Norah Jonesilta kesti kymmenen vuotta tulla kiinnostavaksi.

2000-luvun yllättävin mestariteos.

Harvassa ovat ne 2000-luvun artistit, jotka olisivat kiinnostaneet allekirjoittanutta yhtä vähän kuin Norah Jones. Kymmenen vuotta sitten julkaistu, selittämättömästi yli kymmenen miljoonaa myynyt Come Away With Me antoi artistista niin hajuttoman ja värittömän kuvan, että päätin antaa olla. Sitä seuranneita Feels Like Homea (2004), Not Too Latea (2007) tai The Fallia (2009) en muista kuunnelleeni tietoisesti kappaleenkaan verran.

Soolojen lomassa ilmestyneiden Little Willies -albumien (s/t, 2006, ja For the Good Times, tammikuu 2012) välittömässä ja rennossa country-meiningissä oli lähtökohtaisesti tiettyä viehätystä, mutta sekään ei riittänyt herättämään kiinnostusta Jonesia kohtaan. Kuten ei myöskään tietoisuus siitä, että jostain syystä OutKastin, Belle & Sebastianin, Q-Tipin, Ryan Adamsin ja jopa Wong Kar-Wain kaltaiset a-sarjalaiset olivat katsoneet asiakseen tehdä yhteistyötä piskuisen ”shankarittaren” kanssa.

Kaksi seikkaa saivat kuitenkin tarttumaan Little Broken Heartsiin. Niistä huomattavasti vähäpätöisempi oli levyn tuottajaksi valikoitunut Brian ”Danger Mouse” Burton (Gnarls Barkley, Broken Bells), muun muassa The Black Keysin ja Beckin soundia ruuvannut multilahjakkuus, joka on tehnyt viime vuosina kaikkensa kääntääkseen viimeisenkin kikkansa kliseeksi.

Paljon merkittävämpi kimmoke oli ihmisnero Jean Ramsay, joka oli lennähtänyt Osloon Little Broken Heartsin viralliseen kuuntelutilaisuuteen ja kirjoitti helmikuussa ensivaikutelmistaan Rumban verkkosivuille.

Ramsayn epäilyttävältä kuulostanut lupaus siitä, että ”keväällä 2012 Norah Jones luo nahkansa”, pitää kutinsa: Little Broken Hearts on jotain aivan muuta kuin osasin odottaa. Omassa tyylilajissaan se on ehdottomasti vuoden toistaiseksi paras levy – eikä kaukana ole, ettei se olisi sitä tyylilajista riippumatta.

Little Broken Hearts hiipii ihon alle vaivihkaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla sen folkin, soulin ja rahisevan lofirockin kanssa flirttailevat kappaleet eivät tee lähtemätöntä vaikutusta, viehättävätpähän vain luontevuudellaan ja ilmavuudellaan.

Jo ensimmäinen keskittynyt kuuntelu kuitenkin paljastaa kappalemateriaalin timanttisuuden; levyn kahdentoista kappaleen joukossa ei ole ensimmäistäkään heikkoa lenkkiä. Huomio kiinnittyy nyt myös Jonesin vähäeleiseen laulutapaan. Ei leikittelyä, ei keimailua; vain ilmeetöntä, paljasta laulua ja – yllättäen – raastavaa melankoliaa.

Hämmästyttävää kyllä, levyä kuullessani huomaan vertaavani sitä sellaisiin albumeihin kuin Beckin Mutations, Sparklehorsen Good Morning Spider, Smogin Red Apple Falls, Cat Powerin Moon Pix… levyjä, joiden karhealla ja rosoisella kauneudella ei pitäisi olla mitään tekemistä Norah Jonesin musiikin kanssa.

Jos Little Broken Hearts nouseekin ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi albumiksi Jonesin diskografiassa (ei, en ole vieläkään kuullut niitä edellisiä, enkä välttämättä aio kuunnella vastaisuudessakaan), palauttaa se uskon myös Danger Mousen tekemisiin. Tuottaja on päässyt eroon pahimmista päähänpinttymistään spagettiwestern-soundtrackien ja 1960-lukuisen pehmopsykedelian suhteen ja koristelee Jonesin sävellyksiä juuri niin maltillisesti kuin pitääkin. Hiukan Gainsbourg-bassoa tuolla, twang-kitaraa täällä, vibrafonia siellä – eikä sitten mitään muuta.

Häikäisevimmäksi esimerkiksi Jonesin ja Burtonin täydellisestä avioliitosta erottuu Travelin’ On, sellon tukema akustinen rämpyttely, jossa Jones tulee laulullaan niin liki, ettei kuulija uskalla – suurta ajattelijaa Pertti ”Neumann” Neumannia lainatakseni – edes ääneen hengittää.

91 Little Broken Hearts on omassa tyylilajissaan ehdottomasti vuoden toistaiseksi paras levy – eikä kaukana ole, ettei se olisi sitä tyylilajista riippumatta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress