Nopat – Kadun tuolla puolen

Kleppari

Nopat.

“Nopat”. Jo yhtyeen nimessä on jotain konstailematonta. Niin pientä, mutta niin tarpeellista. Ilman näitä kavereita ei lautapeleissä mennä eteenpäin.

Promokuvassa kolmikko seisoo rennon oloisesti, Reinot jaloissa, kahvikupit käsissä. Tai rumpalilla ei ole kahvikuppia, vaan kameran laukaisin. Tämäkin kertoo tavallaan kaiken. Kadun tuolla puolella kuulostaa itse tehdyltä, omista lähtökohdista kudotulta. Kotikutoiselta, omakohtaiselta.

Levy on yleisilmeeltään hyvin rauhallinen. Voi hyvin kuvitella laulaja Henriikki Lähdesmäen istumassa keittiönpöytänsä ääressä, kahvikuppi edessä, kitara kädessä, edellisillan ja vuosikymmenen tapahtumat paperille hitaana virtana soljuen.

Nopat koostui alun perin puoliksi entisistä Red Carpet -orkesterin miehistä. Nyt jäljellä on enää basisti Samuli Toivonen. Vielä debyyttisinglellä soittanutta Petri Nakaria kiitetään “soittoseurasta ja tarttuvista kitaramelodioista”. Jäljellä oleva trio soi kuitenkin rikkaana, velloo paikallaan kuin kuuma ilma, leijuu huoneessa kuin pöly. Sen minimalismissa on jotain rikasta, sillä osien vähyys pakottaa fokusoitumaan niihin entistä kiivaammin.

Kadun tuolla puolella on tietyssä mielessä eräänlainen comedown-levy. Siinä on jotain krapulaisen haurasta, mutta omalla tavallaan viisasta, rajun viikonlopun tai rajun vuosikymmenen tuomaa itsetietoisuutta ja itsensä ymmärtämistä. Jos musiikista on leikattu desibelejä, heijastuu tietty seestyminen myös sanoituksista. Voikin turvallisesti ja ilman suurempia tulkinnallisia vapauksia sanoa, että Kadun tuolla puolella on levy aikuistumisesta.

”Ryyppäsin ja rähjäsin
kaikkea liikkuvaa vonkasin
kaipa voisimme kuvailla
touhun lähteneen hanskasta
aika huolella

Mutta ne reissut nyt jäädä saa
minun osalta historiaan
enää en ole sellainen
en, en, en ole sellainen”

Aikuistuminen ei ole Lähdesmäelle kuitenkaan luopumista, vaan pikemminkin päinvastoin: edellisen kappaleen nimi on Kunnes sinut sain.

Levy on poikkeuksellisen kauniisti ja huolella äänitetty. Asialla on ollut sellaisia veteraaneja kuin Pentti Dassum, joka myös soittaa levyllä yhden slide-soolon ja “romuja” kappaleeella En unta saa. Pääosa äänityksistä on tehty turkulaisella Noisecampiin kuuluvalla Studi Redhousella, jota isännöi Danil Venho. Myös laulaja Henriikki Lähdesmäki on osallistunut äänityksiin.

Mieleen tulee levyt, jotka Daniel Quatsy on tehnyt Hederos & Hellbergin kanssa: akustiset instrumentit soivat puhtaina, lämpiminä äänimassoina. Kappaleessa En unta saa pääosassa on symbaali, joka tuntuu kommentoivan kertojan tunnetiloja, nousevan huumaavina aaltoina, hieman kuin Velvet Undergroundilla kappaleessa The Ocean. Tämä detaljirikas minimalismi on varmaankin syy, joka sai valtalehden kriitikon vertaamaan yhtyettä Tortoiseen. Toisaalta levyllä on samalaista lämpimänlaiskasti viipyilevää tunnelmointia kuin Fleetwood Macin Albatrossilla.

Ulkoimaisista verrokeista nousee mieleen sellaisia nimiä kuin Denison Witmer, Dolorean ja Dakota Suite. Kaikuja näiden artistien hauraasta raukeudesta on ehdottomasti havaittavissa.

Kotimaisista tekijöistä nousee mieleen Knipin viime Egotrippi-levyille säveltämät hienot akustiset biisit, kuten Asfaltin pinta. Lähdesmäen suorissa ja konstailemattomissa sanoissa on myös ripaus John McGregorin ja Sami Kukan valaistunutta naivismia. Huomiot ovat pieniä, miltei merkityksettömän tuntuisia, mutta ne rakentavat siltoja erilaisten maailmojen välille. Kadun tuolla puolella on sarja äärisubjektiivisia kokemuksia, joissa kuitenkin on jotain valtavan universaalia. Oma kokemus heijastuu ulkomaailmasta, kadun toiselta puolelta, ja saa vastakaikua.

”Kadun tuolla puolella
on joku muukin valveilla,
laittaa valon ikkunaan
mä seuraa saan”

Vaikka yleisilme on seesteisen vakavahko, on levyllä on myös huumoria. Kun joku kävelee teksteissä päin seinää, kuuluu taustalta kolahdus. Kun joku lausuu “mitä täällä teet“ (Kunnes sinut sain), se myös kuuluu taustalta. Kun laulun tekstissä soi “taustalla surkeaa musiikkia”, soittaa piano huvittavasti pieleen. Nämä ovat pieniä hetkiä, jolloin levyn nukkavieru humaanius saa todella hymyilemään.

Lauantai-aamumainen tunnelma rikkoontuu oikeastaan vasta viimeisen kappaleeen kohdalla. Tuon reippaan instrumentaalin nimi kertoo kaiken: Uudet tuulet. Jos levyn puolivälin paikkeilla ollut toinen instrumentaali Magnetismia on eräänlainen yhtyeen rikkasti soivaa minimalistista soundia korostava välisoitto, toimii Uudet tuulet eräänlaisena epilogina, energisoivana askeleena eteenpäin.

Ikkuna on avattu maailmaan, huoneeseen virtaa lämmin keväinen ilma.

79 Kadun tuolla puolella on kuin puinen talo täynnä rakkautta, täynnä pieniä elämän hiomia detaljia, täydellisiä epätäydellisyydessään. Levy on kotoinen ja pehmeä kuin nukkavierut villasukat pakkasaamuna, viimeisillä rahoilla ostettu iso kuppi maitokahvia viikonloppuna ennen palkkapäivää. Niin pientä, mutta niin tarpeellista. Kuin noppa, joka pyörii, iskee silmää ja antaa syyn lähteä eteenpäin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!