Noel Gallagher’s High Flying Birds – s/t

Sour Mash

Noel, brittirockin fish & chips.

Entinen Oasis-nokkamies esittelee soolodebyytillään mietteliään ja melankolisen puolensa.

Nykyään sitä on jo vähän vaikea uskoa, mutta 1990-luvun puolivälissä Oasis oli sekä yksi maailman suosituimmista että arvostetuimmista rock-yhtyeistä. Tuolloin sen osakkeet olivat niin korkealla, että jopa myöhemmin pöhöttyneeksi mahalaskuksi tuomittu yhtyeen kolmas albumi Be Here Now sai aluksi innostuneen vastaanoton ja siitä tuli Englannin kaikkien aikojen nopeimmin myynyt levy.

Lopulta kuitenkin juuri Be Here Now ja sitä seurannut Standing on the Shoulder of Giants katkaisivat Oasiksen voittokulun ja aloittivat kehityksen, joka muuttaisi rock-maailman kukkoilevat kultapojat has-beeneiksi (joiden levyt tosin aina myivät ainakin Englannissa mukavasti). Nyt 1990-luvun puolivälin loputon uho, sikailut palkintogaaloissa, lasien kilistely Tony Blairin kanssa ja mammuttikonsertit Knebworthissa yli 300 000 ihmiselle tuntuvat kovin kaukaisilta.

Oasiksen (ja näin myös sen pääasiallisen laulunkirjoittajan Noel Gallagherin) pahin ongelma oli, että sen kaksi ensimmäistä levyä olivat niin loistokkaita ja niin sidoksissa aikaansa, ettei yhtyeen myöhemmillä teoksilla oikein ollut mahdollisuuksia. Gallagherin sävellysten taso laski huomattavasti – 1990-luvun puolivälissä hän oli niin liekeissä, että jopa Oasiksen singlejen b-puolet olivat mestarillisia – mutta myös brittipopin aika alkoi olla ohi. Siinä, missä vuonna 1994 Oasiksen retrorock oli virkistävää, viimeistään uudella vuosituhannella se alkoi kuulostaa tympivän mielikuvituksettomalta.

Oasiksen 2000-luvun levyjen meriiteistä voi toki kiistellä, mutta tuskin kukaan voi vakavalla naamalla väittää, että ne kilpailisivat Definitely Mayben tai (What’s the Story) Morning Gloryn kanssa. Gallagherin pahin ongelma oli, ettei hän onnistunut kehittämään yhtyeensä soundia eteenpäin ja vapautumaan alkupään materiaalinsa luomasta vankilasta. Oasis kastoi välillä varpaansa varovaisesti esimerkiksi psykedeliaan tai elektronisiin soundeihin, mutta lopulta sen soundin peruspilarit pysyivät samoina: 1960-luvun esikuviin nojaavat melodiat, vuorijonojen kokoiset kitaravallit, Liam Gallagherin reteästi naukuva laulu ja pökkelöt sanoitukset. Se oli kuin ravintola-asiakas, joka meinasi kokeilla eksoottisia herkkuja, mutta päätyi aina tilaamaan samat tutut fish & chipsit, välillä eri juomalla.

Vuonna 2008 julkaistu Dig Out Your Soul oli tyypillinen myöhäisvaiheen Oasis-levy. Vaikka sitä aluksi hehkutettiinkin uutena alkuna väsähtäneelle yhtyeelle, osoittautui se lopulta kaikeksi muuksi, ja elokuussa 2009 Oasis hajosi. Syynä oli jälleen yksi nujakka nujakoimisessa poikkeuksellisen kunnostautuneiden Gallagherin veljeksien kesken, eikä moni varmaan aluksi uskonut, että hajoaminen olisi lopullinen. Noel ei kuitenkaan palannut takaisin ruotuun, ja vaikka Liam aluksi uhosikin jatkavansa yhtyettä ilman sen primus motoria, hänenkin oli lopulta kohdattava totuus: 1990-luvun suurin englantilaisyhtye ja kulttuurillinen ikoni oli historiaa (ainakin, kunnes reunionin aika koittaa).

Alkuvuodesta 2011 Liam osoitti loppujen myöhäisvaiheen Oasis-jäsenten (Gem Archer, Andy Bell ja Chris Sharrock) kanssa Beady Eye -yhtyeessä oman retrorock-visionsa rajallisuuden. Sen levy Different Gear, Still Speeding oli ensi nuoteistaan asti juuri sitä, mitä odottaa saattoi: mielikuvituksetonta perinnerockia, jonka pelasti totaaliselta turhuudelta satunnaiset melodianpilkahdukset ja nuoremman Gallagherin yhä vaikuttava rock-ääni. Sukupolvensa suurimman rock-yhtyeen nokkamies oli kuitenkin pudonnut kovin kauas tähtitaivaan kirkkaimmasta loistosta.

Nyt vuorossa on Noel Gallagher omalla soolodebyytillään Noel Gallagher’s High Flying Birds. Hänellä olisi nyt kaikki mahdollisuudet ei vain päihittää veljensä, vaan myös todistaa vitaliteettinsa musiikintekijänä. Tässä Gallagher korkealla liitelevine lintuineen onnistuu… ainakin osittain.

High Flying Birdsillä hän on yhä varsin tunnistettavasti oma perinnetietoinen itsensä, mutta jotain uuttakin löytyy. Ensinnäkin soolo-Gallagher on Oasista akustispainotteisempi. Levyn aloittava Everybody’s on the Run huolestuttaa pöhöttyneellä rock-soundillaan, mutta pian levy rauhoittuu ja asettuu aloilleen seesteisen melankoliseen grooveen. Näyttää siltä, että 44-vuotias entinen rock-pahis on viimein aikuistunut.

Veikeän vastustamattomasti keinahteleva Dream On esittelee ensi kertaa New Orleans -tyyliset jazztorvet, jotka tekevät näyttävän paluun hienossa ja leikkisässä, singlenäkin julkaistussa The Death of Me and Youssa. If I Had a Gunissa Gallagher todistaa melodisen suvereenisuutensa ja käyttää tyylikkäästi palettinsa syvänsinisen melankolisia värisävyjä.

Kappaleen sanoitukset osoittavat kiehtovasti, kuinka kauas on tultu Live Foreverin ikuisesta loisteliaan tulevaisuuden lupausta juhlivasta nykyhetkestä. Gallagherin skaala on yhä tähtitaivasta syleilevä, mutta tilaa löytyy myös seesteisen arkipäiväiselle rakkaudelle:

”If I had a gun
I’d shoot a hole into the sun
Love will burn this city down for you
If I had the time
I’d stop the world and make you mine
And everyday would stay the same with you”

The Chemical Brothersin kanssa yhteistyötä 1990-luvun villeinä vuosina tehnyt ja 1980-luvun lopun acid house -aikojen “Toista rakkauden kesää” epäilemättä nostalgisesti muisteleva Gallagher suuntaa AKA… What a Life! -kappaleella kohti tanssilattiaa. Vaikkei mitään hänen konservatiivisempaa yleisöään järkyttävää kuullakaan, on house-pianon johdattama kappale levyn parhaita.

Melankolisen laulun sanat ovat Gallagherille tyypillinen sekoitus hämmentävää hölynpölyä ja satunnaiselta vaikuttavien riimien seasta pilkottavaa syvällisyyttä. Laulua kuunnellessa tuntuu siltä, että hän tavoittaa jotain perustavanlaatuista, mutta sanoja tietokoneruudulta tai paperilta lukiessa ei olekaan aivan varma:

”Someday you might find your hero
Some say you might lose your mind
I’m keeping my head down now for the summer
I’m outta my mind, let me pull the other
I’m gonna take that tiger outside for a ride”

Vanhan kunnon Beatlesin sijaan High Flying Birdsin keskeisin vaikuttaja on Ray Davies. Erityisen selvää tämä on The Kinksin Village Greeniin viittaavassa Soldier Boys and Jesus Freaks -kappaleessa.

Varsinaisia huonoja kappaleita levyltä ei löydy, mutta AKA… Broken Arrowiin ja (Stranded On) The Wrong Beachiin tultaessa Gallagherin melkeinpä iskelmällinen bluesahtava shuffle alkaa kyllästyttää – aletaan siirtyä kypsyydestä huolestuttavasti kohti tylsää keski-ikäisyyttä.

Onneksi Gallagher tajuaa lopettaa ajoissa. Levyn päättävä Oasis-aikojen reliikki Stop the Clocks jatkaa kepeästi, mutta miellyttävästi Champagne Supernovan aloittamaa eeppisesti leijailevien psykedeelisten Gallagher-balladien sarjaa.

Noel Gallagher ei tarjoile korkealla lentävien lintujensa kanssa mitään sellaista, mikä muuttaisi epäilevien tuomaiden mieltä. Pienoisesta seikkailullisuudesta huolimatta hän tekee pohjimmiltaan yhä sitä samaa mitä vuonna 1994 – perinteistä, vahvoihin melodioihin ja 1960-luvun klassikoihin nojaavaa kitararockia. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu kuuntelijan mieltymyksistä.

72 Noel Gallagher’s High Flying Birds on onnistunut avaus vanhemman Gallagherin soolouralle. Vaikka melankolinen ja pohdiskeleva albumi ei räjäytäkään tajuntaa Oasiksen kulta-aikojen tavoin, on se vahva osoitus tekijänsä yhä vakuuttavista lauluntekijätaidoista. Olisiko kuitenkin syytä välillä hiukan nostaa tempoa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!