Nickelback – Here and Now

Roadrunner

Nickelback on aivan pihalla.

Minä ja Nickelback, match made in heaven? Jännittää.

Siksi valmistauduin ensitreffeillemme huolellisesti ja kuuntelin Puddle of Muddin Blurryn, 3 Doors Downin Kryptoniten sekä pari Nickelbackin omaa hittiä päästäkseni kiinni tunnelmaan.

En ole koskaan kuunnellut kokonaista Nickelback-albumia ja aloitan avoimin ja positiivisin mielin. Nuorgam on rakkauden media.

Chad Kroeger taas on miljonääri eikä hänen tarvitsisi panostaa biiseihin radiosinglejä enempää. Albumin nimen perusteella näin ei päässytkään käymään: Here and Now. Tässä ja nyt. Kas kun ei There and Then. Koska Matti Meikäläisen mielestä ennen kaikki oli parempaa, ainakin jenkkirock sekä Kid Rock.

Onneksi ensimmäisen kappaleen nimi piristää: This Means War! Ja ah sentään tätä kitaroinnin suloista energiaa! Harmi, ettei kertosäe oikein lähde, eikä minulla ole hajuakaan mistä biisissä lauletaan:

”Who do you think you are?
Is this what you came for?
Well this means war”

No, ainakin rimmaa tai sinne päin. Kolme ja puoli minuuttia takana. Sota, taistelu ja hauta mainittu sekä karvoitusta kasvatettu. Ihan jees.

Seuraavan raidan nimi on Bottoms Up eikä jääkaapissa ole pisaraakaan olutta. Kuohuviini ja Nickelback tuntuu irvokkaalta yhdistelmältä. Jään miettimään missä tilanteessa Nickelback ylipäätään voisi toimia täysillä – tai edes jotenkuten. Olut liittyy siihen varmasti.

Hittibiisi When We Stand Together on lässympää kamaa ja oikeasti erinomainen sävellys. Kroeger on mönkijäkokoelmansa keskellä keksinyt, että hei, pitäisikö tätä kulutusjuhlaa hillitä:

”When we could feed a starving world
With what we throw away
But all we serve are empty words
That always taste the same”

Minkä aktivistin maailma Kroegerissa menettääkään. Hey yeah yeah yeah yeah! Muistakaa syödä pihvinne kokonaan.

Menevällä Midnight Queenillä tarjotaan kitarasoolo ja puhutaan tuhmia: ”She’s gonna lick my pistol clean”. Veikkaan, että Nickelbackin keikoilla voi bongata paljaita ylävartaloita, mutta en keksi tehokkaampaa ehkäisymenetelmää kuin Kiss It Goodbyen puistattava tarina kuuluisuuden kirouksista.

Etukäteen arvelin kyllästyväni ensimmäisen kerran noin viidennen biisin kohdalla, joka on Gotta Get Me Some. Jotenkin aavistin myös, että Lullaby on balladi. Molemmat olettamukset pitävät kutinsa, mutta onneksi Lullaby nousee melodiansa ansiosta albumin kohokohtien joukkoon ja potentiaaliseksi radiohitiksi.

Trying Not to Love You pystyy masentavan kliseisestä sanoituksesta huolimatta maalaamaan kankaalle muitakin värejä kuin oluen- tai paskanruskean ja mustan, sillä sen sävy on lempeän vaaleanpunainen. Tämä on äijämusaa tytöille ja päinvastoin. Pitäisikö jatkaa suoraan Westlifen kokoelmaan? ”Tell me what makes a man”, pyysivät irlantilaiset vuonna 2000. Tuskin ainakaan asepalvelus tai Nickelbackin koko tuotannon kuunteleminen.

Pari erinomaista ja muutama melko hyvä kappale eivät aivan riitä tasapainottamaan Here and Now’n lukuisia ongelmia. Chad Kroeger vaikeuttaa diggailua tympeällä äänellään ja mitättömillä sanoituksillaan. Kappaleiden tempo pysyy tuskastuttavan samanlaisena: rockrepäisyt jäävät usein puolitiehen ja hitaat jolkottavat puolinopeina. Jotain piristystä kaivattaisiin, ihan mitä vain, vaikka Santana tai Bruno Mars. Vaikea uskoa, että bändi saisi tällä albumilla miljoonia uusia ystäviä.

Yllätyin silti positiivisesti eikä ajatus siitä, että kuuntelisin toisenkin Nickelback-albumin läpi, ole aivan mahdoton. Kaukainen, muttei mahdoton.

41 Here and Now ei ole erityisen huono, mutta ennalta-arvattavuudessaan perin yhdentekevä. Kaikkein tärkein eli sielu puuttuu. Kun sitä ei ole, Lullabyn ja When We Stand Togetherin kaltaiset kohokohdatkin kuulostavat ansioistaan huolimatta väkinäisiltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!