Nick Cave & The Bad Seeds – Push the Sky Away

Bad Seed LTD

Nick Cave, kahta kalapuikkoa kevyempänä.

Nick Cave, kahta kalapuikkoa kevyempänä.

Push The Sky Away heittelee ristiriitojen solmuja poispäin työntyvältä taivaalta. Se on samalla yksi Nick Cave & The Bad Seedsin vakuuttavimmista levyistä.

NickCaveKansi13Populaarimusiikki ei ole kovinkaan vanha ilmiö. Tässä vaiheessa taas näyttää tapahtuvan jotain ennennäkemätöntä, kun monet pitkäaikaiset suosikit julkaisevat vielä neljännelläkin vuosikymmenellään relevanttia materiaalia. Nick Cave on jo pitkään kuulunut rockin tarinankertojien eliittiin, mutta laatu tai tahti ei näytä vieläkään horjuvan. Push the Sky Away on jälleen yksi osoitus kestävyydestä.

Sekään ei nouse esteeksi, että Mick Harvey, joka on toiminut Caven rinnalla aina The Birthday Partyn rähjäisyydestä asti, on päättänyt yhteistyön. Harveyn puuttuminen korvautuu sillä, että bändiin takaisin palannut Barry Adamson saa synkkine bassokuvioineen paljon enemmän tilaa ja Warren Ellis kietoo jousiensa ympärille suurimman osan näistä yhdeksästä harmaasta laulusta.

Päällisin puolin lähes groteski kansi, jossa Cave raottaa makuuhuoneen verhoa, kun Susie Bick kulkee kasvonsa peittäen huoneen lävitse, paljastaa vielä enemmän värimaailmansa avulla – haaleiden sävyjen kavalkadi, jonka läsnäolijoiden tummat vaatteet ja hiukset rikkovat. Tältä Push the Sky Away kuulostaa: aggressio on minimissään, mutta jännite on keskeisessä roolissa. Musiikkia se värittää koko levyn ajan: äänimaisema on koko ajan kevyen uhkaava.

Tietty hermostuneisuus ja päättymisten puute ei koske pelkästään musiikkia, vaan myös tekstin moniulotteisuutta. Water’s Edgen kertoja näyttäytyy uhkakuvia rakkauden pimeältä puolelta kertovana kylänvanhimpana, We No Who U R vannoo anteeksiantamattomuutensa nimiin, Wide Lovely Eyesin kumppani vilkuttaa hyvästiksi ja Jubilee Streetin [anti-]sankaritar on jo haudattu hyvän aikaa sitten. Menetys ja kaipuu jotain kadonnutta kohtaan vallitsee lähes kaikkialla, vailla minkäänlaista päätöstä.

Ja vaikka taivaankansi mainitaan levyn nimessä, tärkein elementti on vesi. Nuoret neidot kokoontuvat sen äärelle, ja merenneitojen rauhoittava pyrstönläpsyttelykin tapahtuu rantakivillä. Katkeruudessa sitä hengitetään peltojen yllä keinuvana usvana. Esimerkkejä voisi nostaa ainakin kymmenen, mutta yleistävästi tuntuu kuin kertoja ei syystä tai toisesta pääsisi siihen käsiksi. Tematiikkaa olisi helppo arvuutella pidemmällekin, mutta niin kyyneleet kuin sateetkin ehtivät kostuttaa tarinoita.

Higgs Boson Blues tuo kaikkeen hetkellisen vapauden. Kulttuuriviittaukset heittelevät Robert Johnsonin viime vuosien kvanttifysiikan löytöjen ja poptähtien sekaan. Spontaanius ja villit mielikuvat johtavat myös siihen, että biisin lopussa sanat suunnataan selvästi yhä paikalla olevaa naishahmoa kohtaan. Se on ainoa onnellinen lopetus ja kaikin puolin hieman irrallaan ympäristöstään. Laatua en toki mene kiistämään, päinvastoin: se on Jubilee Streetin ohella kovinta tässä paketissa.

Levyn lopussa yhtä aikaa pettyneen, sisuuntuneen ja päättäväisen kuuloinen Cave miettii työntävänsä taivaankantta kauemmaksi itsestään. Ehkä siksi, että sitä ennen on jo kuultu monta tarinaa vailla rauhoittavaa loppua. Silloin on pakko saada lisätilaa jo pelkästään oman mielensä kaaoksen takia. Elinvuosia on todennäköisesti enemmän takana kuin edessä. Kun on nähnyt jo puolikkaan vuosisadan näinkin tarkoin silmin, moinen fantasia on helposti sallittavissa. Push The Sky Away häipyy kappaleena levynkanttakin sumeampiin vesiin, ja ennen kuin edes huomaa, se on päättynyt.

86 Ikääntyminen ja kyynisyys sekä kaikki aika, jonka välillä ne on koettu, sopivat Push The Sky Awayn viiteenkymmeneen minuuttiin mitä parhaiten.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!