Neumann – Oma Waterloo

KHY Suomen Musiikki Oy

Pertti on yhä piraatti.

Pertti on yhä piraatti.

Kapteeni Neumann karahtaa kiville yrittäessään ratsastaa Vain elämää -aallon harjalla.

NeumannOmaWaterloo-CD-0041242Voi, Pertti.

Tunnen sinua kohtaan suurta empatiaa.

Miten kukaan voisi selvitä ihan täyspäisenä siitä, että saavuttaa ensin tismalleen niin suuren suosion kuin Suomessa on musiikilla mahdollista saavuttaa ja kun erehtyy tuon lyhyen huuman jälkeen irrottamaan hetkeksi katseensa pallosta, suosio onkin kadonnut ikuisiksi ajoiksi?

Minä tuskin ainakaan olisin selvinnyt.

Sillä ei tietysti olisi niin väliä, jos ei olisi koskaan välittänyt suosiosta. Mutta kun Pertti välittää. Voi kuinka hän välittääkään. Pertin olemus julkisuudessa suosion nälkävuosina on suorastaan tihkunut tarvetta tulla taas massojen hyväksymäksi kuin silloin joskus ennen.

Niinpä Pertti on päättänyt ratkaista asian yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Hän on kieltäytynyt uskomasta, että menestyksestä on kulunut pian 30 vuotta.

Hän on päättänyt kuulla tyttölauman hysteerisen kirkunan korvissaan minne sitten meneekin, päättänyt että täyteen pakkautuneen Tavastian henki elää yhäkin Martinlaakson ostarin Jyväset-pubin keikalla.

Jopa Dingon verkkosivuston nimi on Dingomania. Vuonna 2013.

Siksi Neumann oli täydellinen osallistuja Vain elämää -ohjelmaan. Tai Vain elämää oli täydellinen ohjelma hänelle. Siinä hän saattoi elää ehkä viimeisen kerran täysipainoista menneisyyden gloriaa, sillä ohjelman aiheena olivat menneisyyden laulut, eivät tulevaisuuden, tai nykyisyyden.

Samalla Pertti pääsi osalliseksi hienoiseen silmänkääntötemppuun. Osa Vain elämää -artisteista oli musiikkilegendoja, osa nykyään oleellisia (Jonne Aaron ei tosin ollut oikein kumpaakaan). Yhdelläkään heistä edellisestä musiikillisesti merkittävästä hetkestä ei ollut kuitenkaan kulunut yhtä kauan kuin Pertillä. Silmänkääntötemppu oli tämä: heidän seurassaan vaikutti, että Neumann on edelleen musiikillisesti relevantti artisti, vaikka ei hän sitä olekaan.

Musiikillisesti kapteeni Pertti suuntaa uutuuslevyllään vesille, joilla seilataan Onnelan kaltaisten viihdesoittoloiden ”rockpubeissa”. Kahden devalvaatiopennin tunkkainen teknorock-soundi on alun perin Kentin peruja, mutta henkisesti enemmän velkaa Uniklubille, Hanna Pakariselle ja Happoradiolle. Tosin se kuulostaa vielä paljon hengettömämmälle ja ohuemmalle – kuin musiikki olisi soitettu levylle pelikonsolin musiikkiohjelmalla.

Neumannin ääni muistuttaa edelleen tavallaan sen porilaispojan ääntä, joka sai 1980-luvulla teinityttöjen pikkuhousut pyörimään vinhasti heidän jalassaan. Hämmentävää kyllä, hän ei ole kehittynyt laulajana piiruakaan, vaan turvaa edelleen yksinomaan samaan värisevään ulvahteluun ja nenälauluun.

Hänen tekstinsä kuulostavat valitettavasti erityisen kömpelöltä parodialta nuoren Neumannin teksteistä, jotka onnistuivat nekin vain täpärästi painottelemaan naurettavuuden paremmalla puolella.

Teksteissä taivas ei jaksa kantaa ja sankarin testamentti on vain askeleen päässä ja hukutaan sinuun ennen kuin nukutaan rautaan. Ollaan yksin nousevan auringon talossa, jossa rakkauden palomuuri ei saa pettää. ”Visa vinkuu ja Euroopan neitsyt vinkuu” kohdatessaan ”Kapteeni Amerikan”. Voi ei.

Eräässä kappaleista – hämmentävää kyllä – pyöritään Mr. Beanina kylillä. Reppuselkäänkin viitataan niin, että varpaat menevät myötähäpeästä kippuralle.

Se että tekstit ovat mitä ovat ei ole sikäli ihme, että Vain elämää -sarja osoitti Neumannin puheen kuulostavan nykyään siltä kuin se olisi käännetty varhaisella nettikääntäjällä ensin kiinaksi, sitten urduksi ja sitten taas suomeksi. Puhe kuulostaa tavallaan suomelta, mutta se on ymmärrettävää vain pienten tunnistettavien jaksojen ajan.

Kun Neumann laulaa yhdessä kertosäkeistä: ”Adios Rosario / Tämän piti olla ikuinen…”, olen hetken varma, että viimeinen sana on ”akvaario”. Siitä voi päätellä logiikan, jolla sanoituksissa liikutaan. Enteellisesti nimetyn Oma Waterloo -kappaleen jälkimmäisen sanan Neumann lausuu jostain kumman syystä silkaksi suomeksi. ”Oma Vaterrr-loo-hoo.”

Ja sitten. Sitten on tietysti levyn tuottaneiden post-kaufmanilaisten musiikkianarkistien Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen kanssa tehty Facebookissa-kappale. Se saavutti välittömästi julkaisunsa jälkeen harrastelijahumoristien piireissä likilegendaarisen aseman – ironista kyllä – Facebookissa. Ironisuutta korostaa etenkin se, että Neumann yrittää kommentoida ajankohtaiseksi mieltämäänsä ilmiötä, mutta samainen ilmiö puree häntä käteen. Ennen Facebookia moni ei olisi edes huomannut tällaisen kappaleen julkaisua.

Aika on ajanut Pertin ohi aikapäivää sitten, mutta hänen tragediaansa kuuluu, että hän ei itse tiedä sitä. Hän ei halua tietää sitä. ”Mä en itse löydä [kappaleesta] kornimpaa puolta”, hän totesi taannoin Helsingin Sanomille.

Minä olisin halunnut sanoa albumista jotain positiivista, sillä Pertin kiusaaminen on kuin ampuisi sinivalaita uima-altaaseen, mutta kun en vain pysty. Tämä läpeensä kiusallinen, menneisyyteen juuttunut, suuruudenharhainen, naurettava levy tekee siitä mahdotonta.

Neumannin vanhoja 1980-luvun soololevyjä on nykyään sydäntä särkevää kuunnella, sillä ne ovat hänen nykymusiikkinsa ummehtuneeseen ja opportunistiseen pönötykseen verrattuna niin täynnä lahjakkuutta, raikkautta ja lupausta. Esimerkiksi Dingo-soundia oleellisesti laajentaneen Albion-levyn merituulenhenkimien irkkufolkkappaleiden perusteella Pertistä olisi pitänyt tulla tähän maahan arvostettu pitkän linjan artisti – joku sellainen kuin Hector.

Ei tullut. Valitettavasti.

20 Albumin oli tarkoitus maksimoida suosio Vain elämää -sarjan jäljiltä. Menestyksen mahdollisuus kaatuu kuitenkin Neumannin tyylitajun puutteeseen ja täydelliseen kyvyttömyyteen päästää irti menneestä ja kasvaa luontevasti artistina.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress