Nelly Furtado – The Spirit Indestructible

Interscope

”Tää ei oo reiluu.”

Nelly Furtadon albumi on kaikkien aikojen myyntifloppi – mutta ei ansaitse sitä.

Me kaikki varmasti muistamme, kuinka uransa huipulla olleen Timbalandin enimmäkseen tuottamaa Loose-albumia ei päässyt pakoon missään vuonna 2006. Furtado myi silloin enemmän levyjä kuin Rihanna nykyään ja yritti siinä sivussa sulattaa näytöt Maneater-videollaan.

The Spirit Indestructible puolestaan myi Yhdysvalloissa julkaisuviikollaan ”Kevin Rowlandin My Beauty”-maiset 5 731 kappaletta. Se on 213 000 vähemmän kuin Loose myi ensimmäisellä viikollaan.

Pudotus on niin pöyristyttävän silmitön, että päätin tarkastaa Nuorgamin viralliselta listagurulta Markus Hildeniltä, onko vastaavaa nähty koskaan aiemmin.

Markus, onko minkään yhtä ison artistin albumi flopannut listoilla pahemmin kuin uusi Nelly Furtado?

”Jos suhteutetaan artistin uraan, niin kyllä tuo on aika ääriesimerkki. Monia yhden hittialbumin tehneitä ja sitten täysin unohduksiin vaipuneita on varmaan joitakin, mutta Furtadolla pudotus on ihan järjetön.”

Siinä sen kuulitte, suoraan listaekspertin suusta. Kornisti nimetty The Spirit Indestructible on historiallinen floppi. Mutta palataanpa hieman taaksepäin.

Suurmenestys ei varmasti ainakaan suitsinut Furtadon halua heittäytyä seuraavaksi vanity projectin kimppuun. Hänhän oli jo kertaalleen tehnyt saman: debyyttialbuminsa jättimenestyksen jälkeen Furtado muutti suuntaa ja julkaisi akustisvoittoisen, mietteliäämmän Folklore-levyn.

Loose oli silti valtaisa suksee. Furtado on saattanut kysyä itseltään, miksei hän voisi toistaa samaa temppua uudestaan. Niinpä hän vaihtoi Loosen jälkeen taas kurssia ja julkaisi espanjankielisen Mi Plan -albumin, joka menestyi ihan kohtuullisesti, mutta lähinnä espanjankielisessä maailmassa.

Kuusi vuotta on kuitenkin listapopmaailmassa tavattoman pitkä aika, minkä Furtado joutui oppimaan nyt karvaimman kautta. (Miksi luulette, että jopa Madonna julkaisee keskinkertaisia albumeita noin kolmen vuoden välein vanhoilla päivillään? On pakko pysyä näkyvissä. Out of sight, out of mind.)

Nuoremmat ja nätimmät popparit ja uudet soundit olivat vallanneet Furtadon jättämän tilan julkisessa tietoisuudessa. On epävarmaa, muistaako LMFAO-sukupolvi edes ihan tarkkaan, kuka Nelly Furtado on.

Onko itse levyä syyttäminen? On ja ei. Albumi on kaikin puolin kelvollinen poplevy. Mutta siinä on eräs tämäntyyppiselle popille fataali vika: se kuulostaa hieman vanhahtavalta, enemmän vuodelta 2006 kuin on tarkalleen ottaen sen edun mukaista.

Albumilla ei kuulla viime vuosina latauslistoja dominoineita risut, männynkävyt ja pienet taajamat edestään pyyhkäiseviä eurotrance-syntikoita. Sillä ei kuulla juuri ollenkaan tamppaavaa 4/4-rytmiä. Tämä on kaupallisessa mielessä virhe, sillä sen soundin puolesta kansa on äänestänyt viime vuodet sekä jaloillaan että klikkaussormillaan.

Mutta ei musiikki niin vanhahtavalta kuulosta, että se selittäisi tyystin näin pöyristyttävän syöksyn. Levyllä kuullaan kuitenkin ihan pirteää, modernia popmusiikkia – ei mitään mikrossa uudelleenlämmitettyä Fatboy Slimiä.

Esimerkiksi ensimmäinen sinkku Spirit Indestructible on oikeinkin hieno poppis, jonka juhlallisuuksitta tapahtunut hätälasku naamalleen on pienoinen mysteeri. Bucket List puolestaan on taidokas radiopopsävellys, jonka monipuoliset osat soljuvat toisiinsa luontevasti antaen kappaleelle vahvan tunteen eteenpäin syöksyvästä liikkeestä. Aivan Loose-albumin huippuhetkiin ei ehkä ylletä, mutta ei taso toisaalta pahasti notkahtelekaan.

Pitääkö tästä päätellä, että yhä täydellisemmin soittoääniräpin ja davidguettafioidun tanssipopin homogeniassa rypevillä listoilla ei ole enää tilaa edes vähän erilaiselle elektroniselle popmusiikille?

Ehkä tässä tapauksessa kaikki vain meni poskelleen: pitkähkö poissaolo, musiikin ja yhteistyökumppanien (Rodney ”Darkchild” Jenkins) epäajankohtaisuus, albumin taskulämmin promotointi, nuorempiin poptähtiin verrattuna epäseksikkäät videot ja imago.

Mene ja tiedä, kuten Tapio Suominen epäilemättä asian ilmaisisi.

70 The Spirit Indestructible on ihan hyvä poplevy, mutta sen kohtaloksi taisi koitua popkulttuurin kiihtyvä sykli. Musiikillisilla ansioillaan albumi ei ansaitse paikkaa Renny Harlinin Cutthroat Islandin rinnalla historian floppitunkion huipulla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!