My Morning Jacket – Circuital

V2 / ATO Records

Jim James (keskellä) ja My Morning Jacket.

Happohyökkäystä seuraa hillitty mutta luovan vainoharhainen krapula.

Lahjakkuutta on vaikea käsitellä. Jotta sen saisi kanavoitua luomisvoimaksi, sen pitäisi antaa kurkottaa kohti rajojaan, mielellään niiden ylikin. Jos hyvin käy, joku rajoista saattaa murtua ajan mittaan. Musiikkimaailmassa näitä murtumia kutsutaan mestariteoksiksi.

Epäonnistumisen vaara on kuitenkin suuri. Jos lahjakkuudestaan vaikuttunut artisti pääsee rellestämään nerokkuutensa yrttimaille vailla holhoajaa, kynnöksestä saattaa tulla sietämätön pirunpelto. Tällaisia levyjä on paljon enemmän kuin mestariteoksia.

Luovan lahjakkuuden takaa löytyvätkin usein kuri ja itsekritiikki ‒ jotka ovat samaan aikaan luovuuden suurimpia uhkia. My Morning Jacket on kamppaillut tämän yhtälön kanssa koko kypsän ikänsä ajan. Summattuaan kaiken lahjakkuutensa erinomaiselle Z-levylle (2005), orkesteri löysi itsensä omituisesta tilanteesta. Läpimurto oli saavutettu hienolla levyllä, joka osoitti samalla yhden tien loppuun kuljetuksi.

Kun preerian taivas oli piirretty valmiiksi, oli ryhdyttävä kierrättämään tai etsimään jotakin uutta.

Näivettymisen vaara pelotti yhtyettä epäonnistumisen uhkaa enemmän. Z:n seuraaja, Evil Urges (2008), muotoutui keskittymishäiriöisen luomisvimman sekavaksi summaksi. Levyn kirjavuudessa häivähti pikemmin vihjaus musiikillisesta onaniasta kuin kaiken pyhittävästä visiosta. Samalla, kun albumi pakotti ihailemaan yhtyeen taitoa, perinnetietoisuutta ja mielikuvituksellisuutta, se leimautui myös turhauttavaksi kokoelmaksi itsetietoisia tyyliharjoitelmia. Ja mikä oireellisinta ‒ kiekolta löytyi muutama yhtyeen kaikkien aikojen parhaista lauluista.

Circuital on eräänlainen krapulalevy, kurkistus lompakkoon juhlien jälkeen. Yhtye on viettänyt hetken peilin äärellä, nähnyt itsensä lisäksi tosiasiat ja nöyrtynyt näkemänsä edessä. Sen ei ole kuitenkaan tarvinnut palata taaksepäin. Circuital katsoo edeltäjänsä tapaan kohti uusia suuntia, mutta tällä kertaa kone ei pääse ylikierroksille.

Niinpä levy soi niin kuin pitää. My Morning Jacket on kiinteä ja taitava yhtye, jonka sovitukset ovat koherentteja ja kekseliäitä. Kun yhtye tahtoo kuulostaa suurelta, se myös kuulostaa siltä. Uhkaavuudessaankin vapauttava avausraita, Victory Dance, on erinomainen osoitus mahtipontisuudesta, joka ei lipsahda hetkeksikään pompöösiksi saati korniksi.

Massiivisen ilmaisun vie äärimmilleen Holdin’ on to Black Metal, joka on samanaikaisesti levyn huimin ja kiistanalaisin kappale. Sen riffipohja pauhaa Owner of a Lonely Heartia keuhkojensa syvyydestä samalla kun vokalisoinnit vyöryvät niskaan suureellisina, houreisina kuoroina. Ääniä sinkoilee kilometrien korkeuksiin, mutta yhtye pitää suitset käsillään. Monumentin edessä tekee mieli ensin hiljentyä, sitten innostua päättömästi, ehkä jopa suuttua. Lopuksi laulu saa nöyrtymään. Kunnioitusta riittää vielä kappaletta seuraavalle First Lightille, joka tuntuu kaatuvan päälle, vaikka onkin vain pyytämässä syliin.

Circuital on päällisin puolin upea levy. Se salpaa kuulijansa hengen samalla lailla kuin jyrkkä pudotus vuoristoradassa. Kun rata on poukkoiltu läpi, löytyy kiskojen välistä myös punainen lanka. Levyn kappaleita yhdistää pyrkimys sadunomaisuuteen, joka tuntuu olevan etäistä sukua Mercury Revin fantasiamaailmoille. Unien ja unelmien herkäksi huipentumaksi valikoituu albumin kaunein ja puhdistavin kappale, Wonderful (The Way I Feel):

”I’m going where there ain’t no fear /
I’m going where the spirit is near /
I’m going where the livin’ is easy and the people are kind /
A new state of mind”

Levy on ennen kaikkea osoitus My Morning Jacketin sovitustaidosta. Pauhun rinnalla sävelkynän piirto jää aavistuksen ohueksi ja ennakoitavaksi. Yhtyeen luovuutta on helpointa lähestyä nokkeluuden, nerokkuuden ja kädentaitojen kautta. Tunteiden tasolle, koskettavuuteen, My Morning Jacket pääsee harvemmin. Vaikka pääinnovaattori Jim James laulaa sydämensä pohjasta, laulut eivät ui ihon alle samalla lailla kuin joskus aiemmin. Valtaisan materiaalikasan juurella huomaan kaipaavani juurevuutta ja rosoa, pölyä ja maata.

Cirquital osoittaa lopullisesti, että My Morning Jacket ei ole enää sama yhtye, joka repeytyi kuulijansa kanssa vereslihalle At Dawnin (2001) ja It Still Movesin (2003) sävähdyttävämmillä raidoilla. Loppuun sijoitetut hitaat country-balladit paljastavat yhtyeen verenperimän, mutta jäävät omituisen muodollisiksi. Levyn runnova sointi on jonkinlaista harhaa, ikään kuin yhtye vain uskottelisi ottavansa riskejä.

Oivallus tulee hetkessä ja sivaltaa kuin piiska. Kun nimikkoraita lähtee ”svengaamaan”, kaikki on päivänselvää. My Morning Jacketia ei tule enää tarkastella Crazy Horsen ja kumppanien sielunkumppaneina, se on ryhtynyt tutkimaan Yhdysvaltain karttaa Chicagon ja Bostonin kohdalta. Kyllä, Yes. Viitteet lentävät ilmoille kitarasoolojen ja jousisovitusten innostamina, sävelten linjat osoittavat samaan suuntaan. Lopulta Jamesin laulu paljastaa kehityksen vääjäämättömän määränpään.

Innovatiivisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa summana My Morning Jacketista on kasvanut suuri ja kaunis AOR-yhtye.

79 My Morning Jacket tahtoo kasvaa; pituutta, leveyttä, massaa. Suurena ja sulavalinjaisena yhtye pääsee kuitenkin yhä vaivalloisemmin sinne, minne se ulottui vaivatta ruohonjuurien tasolta.

http://www.youtube.com/watch?v=kEZd2zeFFH4&feature=related
My Morning Jacket – Victory Dance.