Muse – The 2nd Law

Warner

Muse ei anna viattomille ihmisille hetkenkään rauhaa.

Avaruusasemarockin supertähdet näyttävät, miten epäonnistutaan niin eeppisesti, että se on jo kaunista.

2010-luvun ihmisestä tuntuu usein, että kaikki on jotenkin latteaa ja mitätöntä. Maailma on pilkottu kohderyhmiin ja kuluttajasegmentteihin. On suotavaa pysyä omassa lokerossaan. Harmaus on hyve, asiallisuutta arvostetaan. Suuret eleet ovat naurettavia. Osaamisalueensa ulkopuolelle ei kannata koskaan eksyä, siellä on pelottava avaruus ja painoton tila, siellä ei saa happea.

Onneksi on Musen kaltaisia yhtyeitä. Onneksi on Matt Bellamy, joka vetää avaruuspuvun ylleen ja päänsä täyteen vanhaksi menneitä teknologisia utopioita ja tekee sitten musiikkiaan siinä säröttömässä lapsenuskossa, että miljoonat ihmiset ympäri maailman tekevät vallankumouksia sen tahtiin.

Ehkä Musen jätkätkin ajattelevat pysyvänsä osaamisalueellaan – heille nyt vain on päässyt syntymään sellainen käsitys, että he osaavat mitä tahansa.

Tietylle suosion asteelle yltäneet rockbändit ovat toki ennenkin langenneet suuruudenhulluuteen, mutta yleensä tämä on ilmennyt aika tylsillä tavoilla. U2 pääsi 1990-luvulla aika pitkälle, mutta Pop oli sittenkin vain arvattavalla tavalla ajanmukaista konerokkia, ei mitään kovin tähtienvälistä. U2-hybriksen nollapiste saavutettiinkin vasta siinä paljon myöhemmässä Q-lehden haastattelussa, jossa Bono vietiin John Lennonin haudalle lepertelemään tippa linssissä sekavia tämän tunnetun huumehipin ja ikävän ihmisen työn jatkamisesta.

Muse on nyt kuudennella albumillaan onnistunut jättämään reaalitodellisuuden yhtä kauas taakseen, mutta heidän sekoamisensa tapahtuu levylle taltioidun musiikin puitteissa ja on siksi monin verroin kiinnostavampi.

Mopo karkaa jo avausraidalla niin peruuttamattomasti käsistä, ettei paluuta tavanomaisille ajolinjoille voi enää olla. Biisin nimi on Supremacy ja se kuulostaa Freddie Mercuryn johtaman robottidiktatuurin kansallislaululta, musiikilta jota soitetaan valtavista kaiuttimista valtavilla tyhjillä aukioilla, jotka on nimetty tieteen ja teknologian edistysaskelten kunniaksi. Kaikessa naurettavan mahtipontisessa pauhussaankin se onnistuu kuulostamaan teoreettisemmalta ja tunnekylmemmältä kuin mikään muu tänä vuonna kuuntelemani musiikki. Neljän minuutin kohdalla virtapiirit kärähtävät ja androidit alkavat simuloida progea, mutta synajousiorkesteri jatkaa jäyhäilmeisenä taustalla.

Näin toimivat muusikot, jotka soittavat laboratoriossa eivätkä rocktriossa. The 2nd Law on valkoiset takit päällä tehty yritys selvittää, mitä tapahtuu, kun rockmusiikki rusikoidaan tunnistamattomaan kuntoon. Ahaa, tuossa korvanjuuressa on kohta, johon napauttamalla basisti vetää dubstepiksi. Hetkinen, voiko olla mahdollista, että tuohon kuntoon hakattu potilas taipuu vielä albumin loppupuolella konstailemattomaan stadionballadiin?

Edes mielikuvitus ei saa olla tieteen edistymisen esteenä. Aivan kaikkea voidaan annostella mielivaltaisesti mihin vain: Queen-kuoroja, Abba-pianoa, oopperaa, totalitaristisia marssilauluja, konerutinaa, uuden aallon funkia, tolkuttomia kitarasooloja, muovisia puhallinsimulaatioita.

Musesta ei voi puhua mainitsematta 1990-lukua. Yhtye tuntuu jahtaavan sitä virtuaalitodellisuutta, josta vuoden 1995 Otaniemessä puhuttiin kaiketi kyllästymiseen asti. The 2nd Law on oodi tulevaisuudelle, jonka viimeinen käyttöpäivä meni jo. Nämä tyypit ovat epäilemättä lukeneet antaumuksella Arthur C. Clarkea ja muita vankkumattoman positivistisia tieteiskirjailijoita, joiden mielestä “ihminen” voidaan piirtää viidellä viivalla ja yhdellä ympyrällä.

Eihän Musen musiikki ole koskaan ollut sitä, jota laittaisit herkillä jatkoilla ensimmäisenä soimaan, mutta tämän albumin epäseksikkyys yltää aidosti käsittämättömiin sfääreihin. Madness-sinkku tarjoilee Keilaniemen lasitalojen aulanseinistä peilattua R&B:tä, olympialaisbiisi Survival kuulostaa siltä kuin Apinoiden planeetan statisteille olisi juotettu lavallinen halpaa kaljaa Metropolitan-oopperan kulisseissa. Follow Me sortuu siihen väistämättömään tosiseikkaan, että maailmanparannus eurodancen keinoin on enemmänkin Scooterin juttu.

Tarttuvalla Panic Stationilla Bellamy vetää piilarit huurussa liian tiukkoja pvc-housuja jalkaansa yhtyeen soittaessa kaavakuvaa svengaavasta kasarifunkista. Se on levyn paras biisi. Sille voi nauraa aidosti tikahtuakseen, ilman muiden raitojen operettielkeiden herättelemää epätoivoista taustasävyä.

Levyn jälkipuoliskolla kuullaan biisikaupalla laimeaa musikaaliroskaa ja sitten, yhtäkkiä, Unsustainable-niminen oikosulku ja rikos ihmiskuntaa vastaan. Viimeistään tässä vaiheessa kuulija nujertuu ja miettii, mitä on tehnyt ansaitakseen tämän.

Te vyörytte päälle.

Teillä on liikaa raitoja käytössänne.

Te ette anna viattomalle ihmiselle hetken rauhaa.

Te loistatte taivaalla supernovana silloinkin, kun olen jo sulkenut silmäni.

Menkää pois.

29 Tolkuttominta roskaa pienen ikäni aikana. Mutta ainakin on saatu keskustelua aikaiseksi. Muse taitaa olla aikamme merkittävin suuren yleisön rockyhtye.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!