Mopo – Jee!

Texicalli

Prumm prumm prumm prym präm präm pröpöpöp.

Mopo rälläilee esikoisellaan tuhatta ja sataa pitkin pölyisiä mökkiteitä, mutta muistaa onneksi myös välillä hidastaa ihailemaan maisemia.

Muistatko vielä, kuinka natiaisena kasasit olohuoneen lattialle juuri ne oikeat padat ja kattilat ja paiskoit menemään kuin paraskin eetuvesala? Tai ehkäpä instrumenttisi oli kitara, ja kuritit epävireistä perintö-Landolaa rääkyen samalla viimeisimmän hittisi lyriikkaa ”englanniksi”. Oleellista oli, että meteliä syntyi ja meininki oli hirmuinen. Isot ihmiset eivät toiminnan hienoutta aina ymmärtäneet, sillä soittotaidolla oli tapana laahata hyvän matkaa soittoinnon perässä.

Helsinkiläistrio Mopolta löytyy taitoa, mutta sorminäppäryyden sijaan tätä soliferia ajaa lapsenomainen ja pidättelemätön soittamisen riemu. Siis juuri se sama, joka sai sinutkin aikoinaan kattiloita läimimään.

Saksofonisti Linda Fredrikssonin, kontrabasisti Eero Tikkasen ja rumpali Eeti Niemisen remujazzpoppoo päristelee ja kolistelee sellaisella energialla, että soittamisen iloa ei voi olla aistimatta. Trio myös rikastuttaa sointimaailmaansa tuon tuostakin kaiken maailman pilleillä, kilistimillä ja kalistimilla. Siis kaikella mistä lähtee kunnon meteli.

Levyn avaava Mokkula asettaa tunnelman: Hieman yli minuutin mittainen rypistys istuisi vähintään yhtä hyvin Pikku kakkoseen, kuin jazzklubin lavalle. Sitä kuunnellessa päähän putkahtelee välähdyksenomaisia kuvia sokerihumalaisesta kakaralaumasta pomppimassa ympäriinsä ja törmäilemässä toisiinsa hysteerisesti käkättäen. Ja tuon reilun minuutin ajan sitä toivoisi voivansa itsekin osallistua.

Mopon ote on mukavan rosoinen, eikä bändin musiikista käytetty punkjazz-määritelmä ammu kovinkaan paljoa ohi. Esimerkiksi pöljää foniriffiä toisteleva Pappatunturi on silkkaa punkia. Jazzista muistuttaa lähinnä soitinvalikoima. Meikän kissa puolestaan svengaa röyhkeän itsevarmasti tuoden ennemmin mieleen Fritz the Catin kuin Pekka Töpöhännän.

Jos lapsenomainen into ja punkahtava energia määrittävät Mopon esikoista, niin on sillä juuret myös syvällä suomalaisessa musiikkimaisemassa. Metsärukkasen lattarivaikutteetkin tuntuvat  melankolisuudessaan suodattuneen 1950-lukulaisen Suomi-iskelmän läpi. Samaan tapaan Hullun valssi ei ole hienostuneesti svengaavaa jazzvalssailua à la Bill Evans Trio, vaan ronskilla otteella vedelty um-pah-pah-renkutus, jossa maistuu kesäilta ja käsistä lähteneet lavatanssit. Mopo ei voisi olla Moped.

Vapaa improvisoiminen tuntuu varsin luonnolliselta päätepisteeltä Mopon kaahailulle ja koheltamiselle, mutta Jee!:llä kuultava free-räimintä jättää kuitenkin hieman kylmäksi. Vaikea Mopoa on vapaille vesille seilaamisesta moittia, sillä tuntuisi oudolta ratkaisulta olla viemättä anarkistista mekkaloimista loogiseen päätökseensä. Silti en voi sille mitään, että esimerkiksi Vesiklosetti saa minut hamuilemaan soittimeni skippausnappulaa. Vapaammat äänet eivät onnistu nappaamaan mukaansa samaan tapaan, kuin selkeämpiä polkuja kulkevat kappaleet. Tässä epäilemättä korostuu improvisoidun musiikin hetkessä elävä luonne. Soittajien keskinäisestä kommunikoimisesta syntyvää energiaa on pirullisen vaikea vangita äänitteelle.

Kaiken päristelyn ja rälläilyn jälkeen syvimmän jäljen tajuntaan jättää lopulta eräs levyn rauhallisemmista hetkistä. Huumaavan kaunis ja haikeatunnelmainen Jäähyväislaulu jää pyörimään pääkoppaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kuin mielipuolinen keuhkoaminen on jo vaiennut.

78 Jee! on riemastuttavan energinen levy, joka yllättää positiivisesti herkillä hetkillään, mutta toisinaan haukotuttaa pidemmillä free-osuuksillaan. Vaikka Jee! on levykokonaisuutena varsin toimiva, jättää se silti ilmaan ajatuksen, että täyden Mopo-kokemuksen saadakseen lienee parasta hakeutua trion kanssa samaan tilaan ihan fyysisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!