Minikritiikit, vko 7: Jim James, Sin Fang, Night Beds…

Jim James – Regions of Light and Sound of God

V2

83 Jim James oli My Morning Jacketin ensimmäisen albumin The Tennessee Firen ilmestyessä vain 21-vuotias. Nyt 34-vuotiaana, tuo erehdyttävästi Muppett Show’n Kermitiltä kuulostava karvapää julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa, joka on toisaalta loogista jatkoa countryn ja psykedelian maailmassa pelottomasti seikkailleen My Morning Jacketin tuotannolle – ja toisaalta yksi kummallisimmista ja omalaatuisimmilta albumeista aikoihin. En ole vielä päättänyt, kuulostaako Regions of Light and Sound of God enemmän peruuttamattomasti vaurioituneelta demonauhalta vai onko se kokeellisen indierockin tuotannollinen merkkipaalu. Sen verran väkevästi levyn tukahdutettu, torikammoinen soundi on kuitenkin hiipinyt ihon alle, että alan kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Levy on sävellyksiensä puolesta hyvin retro, vaikutteita on niin klassisesta nyyhkypopista (royorbisonmainen A New Life), jälkipsykedeelisestä pehmopopista á la George Harrison (jota James vuonna 2009 coveroi ep-levyn verran) ja 1970-luvun alun raukeasta soulista (avausraita State of the Art on käytännössä tribuutti Bill Withersin Ain’t No Sunshinelle). On kuin 2000-luvun alun The Flaming Lips olisi seonnut modernin R&B-tuotannon sijaan The Beatlesin Get Backin koruttomuudesta. Regions of Light and Sound of God on omanlaisensa levy, ja sille nyt antamani arvosana osuu todennäköisesti 5–10 pistettä harhaan. Mutta kumpaan suuntaan, sitä en vielä tiedä. (Antti Lähde)

http://youtu.be/IDRALrVXJ_s

Night Beds – Country Sleep

Dead Oceans

76 Amerikkalainen Night Beds on kypsytellyt esikoisalbumiaan kymmenen vuotta. Siinä ajassa bändi on ehtinyt hioa ilmaisunsa täydelliseksi – ehkä liiankin täydelliseksi, sillä esikoisalbumeissa yleenä viehättävää karheutta ja arvaamattomuutta ei Country Sleepiltä löydy nuottiakaan. Bändin ykkösase on suvereeni laulaja Winston Yellen, jolle laaja-alainen tunnelmointi käy yhtä kaivattomasti kuin Rufus Wainwrightille tai Fleet Foxesin Robin Pecknoldille. Tuskin on sattumaa, että levyn avaa 70-sekuntinen kappale, Faithful Heights, jolla ei Yellen tenorin lisäksi muita instrumentteja kuulla. Kaksi täysosumaa nostavat Country Sleepin vuoden kiinnostavimpien esikoisalbumien joukkoon: Ramona, joka ei häviä piiruakaan Band of Horsesin parhaille folkrock-rallatuksille, sekä täyteläisesti keinahteleva Wanted You in August, joka voisi olla Elbow’ta, jos Elbow malttaisi tehdä kahden ja puolen minuutin mittaisia kappaleita. Mutta: miten voisin rakastua varauksettomasti yhtyeeseen, joka tuo sokerisimmillaan mieleen Sigur Rósin (Cherry Blossoms), teennäisimmillään Damien Ricen (Tenn) ja laimeimmillaan Mumford & Sonsin (Lost Springs)? En niin mitenkään! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sin Fang – Flowers

Morr Music

75 Flowers on viime vuosikymmenen lopussa kaksi albumia Seabear-yhtyeen kanssa julkaisseen Sindri Már Sigfússonin toinen sooloalbumi. Se on vastaansanomattoman laadukas paketti, mutta niin selvästi esikuviensa näköinen ja kuuloinen, että hurmioituneiden hurraa-huudahdusten sijaan on tyydyttävä hyväksyvään nyökyttelyyn ja arvostavaan hymistelyyn. Islantilaisen resepti on yksinkertainen: otetaan Sufjan Stevensin tapa koristella hauraat sävellyksensä kaiken maailman puhaltimilla ja kielisoittimilla, yhdistetään se Patrick Wolfin intohimoiseen, romuluisilla elektrohälinöillä höystettyyn kamaripoppiin ja lisätään joukkoon hieman Múmin soittorasiasöpöilyä, M. Wardin uneliaan alavireistä kutufolkia ja isojen indiehittien yhteislauluun innostavia melodiakoukkuja. Reseptissä ei ole kerrassaan mitään vikaa, ja etenkin Catcherin, See Ribsin ja Look at the Lightin se tuottaa hurjan hienoja tuloksia. Mutta kyllähän Sin Fangista enemmän kiinnostuisi, jos edes kerran saisi kurkistaa hänen sieluunsa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!