Minikritiikit, vko 51: Miguel, Solange, Ariel Pink’s Haunted Graffiti…

Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Mature Themes

4AD

85 Ariel Pink, hieno mies ja varmasti kova panemaan. Todisteeksi käy Mature Themes – uran yhdeksäntenä tehty vaikea toinen levy – joka tihkuu kolmekymppisen miehen seksuaalista turhautumista. Se vastaa Before Todayn läpimurron odotuksiin taitavaksi, mutta yllätyksettä. Helpointa olisi puhua hypnagogian gentrifikaatiosta: Pinkin alitajuntaisena purskahteleva ja omalaatuisena väreilevä soundimaailma on kääntynyt lo-fi-musiikin normiksi. Kun estetiikan avulla on aiempaa hankalampi erottua, Pink nousee muiden olohuonepoppareiden yläpuolelle huippuunsa viritetyllä melodiakorvallaan. Jotain perustavanlaatuista Ariel Pinkin melodiakorvasta kertoo, että levyn nimibiisin avainmelodia on Leevi & The Leavingsin ja Fleetwood Macin täydellinen fuusio. Pinkille ominaisesti epätasaisen levyn kimmeltävimmät huiput ovat tahmealattiaista diskoa bordelliin liittävä Symphony of the Nymph, itsestäänselvän byrdsiaanisesti helisevä Only in My Dreams sekä Donnie & Joe Emerson -coveri Baby, jonka esimerkiksi Jaakko Eino Kalevin tohtisi kääntävän suomeksi. Mature Themes on erinomainen levy, jonka kohtalo on jäädä välityöksi, sillä se ennen kaikkea ylläpitää Ariel Pinkin uraa, jonka kulmakivet ovat jatkossakin DoldrumsHouse ArrestBefore Today-akselilla. Levyä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että jos Ariel Pink ja Prince laitettaisiin samaan huoneeseen 25 naisen kanssa, hänen purppuraisuutensa ottaisi mukaansa kolme kauneinta ja Pink hoitelisi loput. (Oskari Onninen)

http://www.youtube.com/watch?v=SrZyYcCQ3TY

Bonnie ”Prince” Billy & Trembling Bells – The Marble Downs

Honest Jon’s Records

75 Will Oldhamissa on hienoa se, miten huolettomasti hän suhtautuu aiempaan tuotantonsa. Tämän rumpalinsa Alex Nielsonin oman bändin kanssa Billy levytti taannoin riemastuttavan hilpeän version kaikkein synkimmästä klassikostaan I See A Darknessista, jonka videolla mies vaelteli corpsepaintissa ympäri Glasgow’ta. Albumimitassa näiden hienojen artistien kollaboraatio toimii vielä luonnollisemmin (vaikkeivat kylläkään tällä kertaa saa oikein tuotua mitään uutta Palace-klassikkoon Riding). Etenkin avauskappale I Made a Date (With an Open Vein) kaikuu Sandy Dennyn aikaista Fairport Conventionia ja Incredible String Bandia upeine ja suorastaan progressiivisine orkestraarioineen. Hienosti nimetty Ferrari in a Demolition Derby kuulostaa hippien versiolta Elgarista, mutta kiinnostavin taitaa sittenkin olla brittifolk-larppauksen muotin rikkova huikean kaunis Excursions Into Assonance. (Jean Ramsay)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Calexico – Algiers

City Slang

68 Pitkän linjan arizonalaiset saapuivat Louisianaan nauhoittamaan jatkoa yhdelle modernin americanan hienoimmista tuotannoista. The Black Light, Feast of Wire ja Garden Ruin ovat kolme erittäin tärkeää levyä tyylilajissa. Algiersin ongelma tulee vastaan sovitusten saadessa kappaleita itseään tärkeämmän roolin. Materiaali on todella tasaista, liiaksikin: se tarvitsisi enemmän uskaliaita yrityksiä instrumentaationsa suhteen pysyäkseen kiinnostavana loppuun saakka. Yksittäisiä hetkiä nousee toki esille – avausraita Epic on näistä paras, tyypilliseen tapaan harmonisoitu synkkyys, jota pianot ja kitarat koettelevat liitoksistaan. Splitter ja Para toimivat vastakohtaisina, ensin mainitun tuodessa jännitteisen torvien tukeman grooven ja jälkimmäisen tarjotessa sille hiljaisemman variaation. Yksittäisiä kappaleita ei kuitenkaan löydy näitä kolmea enempää, ja loppulevy ei onnistu nousemaan perusmiellyttävyyden yläpuolelle. Tällä kertaa kokonaisvaltaista kokemusta hakeville on edessä pettymys; Algiers jää kauas siitä vakuuttavasta laadusta, mitä Calexico yleensä tarjoaa. Se ei ole huono levy, mutta kovan standardin huomioiden hieman keskinkertainen. (Antti Piirainen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Charli XCX – Super Ultra

omakustanne

68 Omakustanteena julkaistu Super Ultra -mixtape hämmentää. Tummasävyiseen elektro- ja goottiskeneen R&B-maneerit yhdistänyt Charli XCX on niitä artisteja, joiden kohdalla valtavirtajulkisuuden ja indietähteyden rajat tuntuvat hämärtyvän entisestään. Charli XCX vaikuttaa joka tapauksessa olevan esillä kaikkialla ja perin vähäisillä musiikillisilla meriiteillä. Tämä voi olla Super Ultran ensivaikutelma, toinen on sen pyörryttävä kaoottisuus. Seapunkin, witch housen ja muutaman muun luultavasti jo muodista menneen meemipopgenren esoteriasta anastettujen syntetisaattoritaustojen ja loputtomien looppien ohessa kuullaan Charlin keskinkertaista lähentelevää räppäämistä ja listahuttulyriikoita. Mainio Brooke Candy feattaa. Giraffagen hillityn LUV-kappaleen chillwave räjäytetään kappaleiksi ja kootaan uudelleen – tai siis jätetään kokoamatta. Tällä albumilla kaikki on nimittäin pirstottu, ja kerrostumia on loputtomasti kuin välilehtiä selaimessa. Vaikutelma on dekonstruoidun psykedeelinen. Jos wanha sukupolvi Super Ultraa kuullessaan valittaa nykypopin olevan pelkkää sotkua, on Charli XCX ehkä onnistunut jossain. En minäkään väitä, että pysyisin tämän musiikin perässä. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=cHWGZNwnSw4

Homespun – Série Noire

omakustanne

80 Ensimmäisten kolmen kappaleen ajan Homespun tyytyy maalailemaan loppulevyn elementtejä. Niin Idaho, Buffalo Tom kuin Dinosaur Jr löytyvät samasta pöydästä Kouvolan ylpeyksien kanssa. Kaikki kuulostaa leppoisalta, kunnes Traditional Tongan Wayn kertosäe hyökkää kuin tyhjästä, pakottaen keskittymään sitä seuraavan viiden kappaleen kulkuun. Jos tämä yhtye ei ole soittanut yhdessä vähään aikaan, sitä ei voi havaita tältä pätkältä. Riffit kiertävät kauaksi ennalta-arvattavista, soolot jyrisevät vahvoina, Antti Laarin ja Mikko Riikosen rytmiryhmän taustan tarjotessa kitaristi-laulaja Juho Pätärille tilaa heittäytyä kohti päänsisäistä J Mascisiaan. En muista, että olisin vähään aikaan kuullut Suomessa näinkin hyvin vaikutteilleen pärjäävää musiikkia. Kaikki toimii pitkälti juuri siksi, että Série Noirea ei vaivaa minkäänlainen ylitsekurottelu: tästä on kuultavissa, että soittajat pitävät siitä mitä tekevät, ja se riittää mainiosti. Levyn päättää yllättävä – ja ajatustasolla aina uhkarohkea teko: Joy Division -coveri. Vaikka Homespun ei tuo mitään merkittävää 24 Hoursiin, lopputulos toimii, ehdottaen, että salaisuus post-punkin jättiläisten coverointiin on tietty suoraviivaisuus ja tarkkaavaisuus. Neljässä päivässä nauhoitettu Série Noire on iloinen yllätys ja levy, jotka monet varmasti toivoivat kuulevansa jo vuosikymmenen verran aikaisemmin. Joskus kaikki toimii juuri siksi, että sen vain antaa tapahtua. (Antti Piirainen)

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Karkia Mistika

70 Tämän levyn kuuntelu on kuin joulukuinen iltapäivä taiteilijan itsensä kotikaupungissa: taivaankansi kaataa hiutaleita raskaalla kädellä, jotka säälimätön puhuri naulaa väkivalloin vasten kasvoja. Taustalta kuuluu rakennustyömaiden kalke, risteyksien liikennevalojen nakuttavat klusterit, linja-autojen jyrinä ja junakiskojen kirskunta. Välillä kuulokuvaan tarttuvat ohikulkijoiden satunnaiset keskustelunpätkät. Tietenkin se seikka, että tästä äänenmuotoista konglomeraattisoraa korviin kaatavasta maisemamaamalauksesta on vastuussa Ville Leinonen, asettaa sille tietyn kontekstin. On ollut hauskaa seurata sitä kollektiivisen päänahan raavintaa, jonka Leinosen linja viime vuosien aikana on aiheuttanut. Että nyt on iskelmäprinssi ryhtynyt avantgardistiksi ja niin edelleen. Minusta Camp Crystal Lake on Leinosen tähänastisen uran eräänlainen lakipiste. Se on poistanut aiempien parin albumin äänikuvasta varsinaisen musiikillisen elementtinsä, ja antanut musiikin välissä olevan maailman ja ajan kohinan ottaa vallan. Kenttä-äänitteiden ystävänä pidän Leinosen kyvystä sotkea muun muassa Särkänniemen ja Pariisin äänimaisemat ahdistavaksi takomiseksi, ja samalla se herättää perverssin mieltymyksen tätä teollisen maailman julmuutta kohtaan. Ainoastaan kappale Animals Rising antaa vääristyneen happorockin muodossa muistutuksen jostakin ihmillisestä, mutta on tämän takia suorastaan levylle sopimaton. (Mikael Mattila)

Madness – Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da

Lucky Seven

75 Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on malliesimerkki siitä miten yli 30-vuotiaskin bändi voi vielä onnistua. Olympialaisista uralleen potkua saanut Madness pelaa kymmenennellä albumillaan taitavasti niillä vahvuuksilla, jotka se kehitti huippuunsa 1980-luvun puolivälin lähestyessä ja sen kaikkein sarjakuvamaisimman huumori-ska-meiningin hiivuttuaa. Albumi rullaakin luonnikkaasti eteenpäin hengessä, joka on lähempänä svengaavan Lontoon The Beatlesiä ja The Kinksiä kuin mitään baggytrouserseja. Ja miten hienoa, ettei eläkeikää lähestyvien artistien albumien kohdalla lähes säännönmukaisesti suitsutetusta “karismaattisesta” rosoisuudesta tai juurevuudesta ole tietoakaan; Oui Oui, Si Si, Ja Ja, Da Da on yksinkertaisesti rahtusen keskiluokkaisempi deluxe-versio The Rise & Fallin (1982) kaltaisista pikkuklassikoista. Jos Madness nyt huomenna soittaisi tuossa naapurissa, pettyisin, ellei settilistasta löytyisiä Leonia, So Alivea tai Never Knew Your Namea. Ja se jos mikä on lähes kolmekymmentä top 40 -singleä tehtailleen bändin kohdalla saavutus. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Miguel – Kaleidoscope Dream

RCA

91 Ehkei vuoden paras R&B-albumi olekaan Frank Oceanin Channel Orange – tai edes The Weekndin Trilogy. Kaleidoscope Dream on nimittäin sen luokan mestariteos, että saa hihkumaan – kenties ennenaikaisesti, mutta ainakin innostuneesti – oman sukupolvensa Princen tai Marvin Gayen löytyneen. Miguel Jontel Pimentel, 26, esittäytyi kaksi vuotta sitten albumillaan All I Want Is You, joka ei nostattanut ilmestyessään juurin minkään korkuisia laineita, mutta kituutteli lopulta jenkkilistan ynnä muut -sijoilla lähes vuoden päivät ja tuli siinä sivussa myyneeksi puolisen miljoonaa kappaletta. Melko maltillisesta hypestä huolimatta Kaleidoscope Dream debytoi Billboard-listan kolmantena – ja täysin ansaitusti. Levyn kolmesta huippuhetkestä Do You… ja hittisingle Adorn keinahtelevat unenomaisesti ja hypnoottisesti, kuin painottomassa tilassa raukeasti kelluen. Jälkimmäinen on merkitty niin sävellyksen kuin tuotannonkin osalta Miguelin itsensä nimiin, mutta minkään putkinäköisen diktaattorin hengentuote Kaleidoscope Dream ei ole; levyn yhdestätoista kappaleesta kahdeksalla hän turvautuu ulkopuoliseen apuun. Salaam Remin (mm. Amyn Tears Dry on Their Own ja Alician Girl on Fire) kanssa kynäilty nimikappale samplaa röyhkeästi Labi Siffren I Got the… -kappaletta, joka kuljetti eteenpäin myös Eminemin My Name Isiä. Nyt tempo on vain hitaampi – ja efekti vielä tehokkaampi. Mitä muuta levy tarjoaa? 1960-luvun popista muistuttava kevytpsykedeliaa (Don’t Look Back) ja kolhompaa industrial/shoegaze-soundia (Use Me), esimerkiksi – ja tässä tuli käsiteltyä vasta levyn viittä ensimmäistä kappaletta… (Antti Lähde)

http://youtu.be/5PLiDK-dljE

A.C. Newman – Shut Down the Streets

Matador

69 Moi, A.C. Newman. Huomaan, että uuden levysi kannessa seisot keskellä metsää vitivalkoisessa kauluspaidassa ja vaadit meitä kaupungin pilaamia ihmisiä sulkemaan kadut. Onko metsässä seisominen vitivalkoisessa kauluspaidassa uusin hot? Oletko nyt jopa yhtä hot kuin Bon Iver? Partasi on rehevä, silmissäsi on mystinen metsägaze. Onko tässä downshiftaava indieuros vailla naarasta? Onko metsämökissäsi keskuslämmitys, vai oletko yhtä leftfield kuin Ted Kaczynski? Kutsutko metsän eläimiä luoksesi, jotta voitte suojella kansallismaisemaa yhdessä? Aiotko perustaa oman eläinkollektiivin metsään? Onko A.C. lyhenne Animal Collectivesta? Toivotko tapaavasi metsäretkelläsi Grizzly Bearin? Tai ehkä Panda Bearin? Volcano the Bearin? Montako brooklyniläisbändiä yhteen metsään mahtuu? Metsä on sinulle varmasti rauhoittumisen paikka, koska levy syntyi todellisessa myrskywave-elämäntilanteessa: äitisi kuoleman ja poikasi syntymän välissä. Symboloiko metsä sinulle tätä elämän raadollista kiertokulkua, jossa buzzbändit syntyvät ja buzzbändit kuolevat? Onko tämä levy aitoa karhuemoilua, vai poseeraatko vain, jotta olisit yhtä cool kuin Bear in Heaven ja The 2 Bears yhteensä? Siinähän on jo kolme karhua, ellei Minus the Bear tule mukaan kollektiiviin. Nuku jo, Kultakutri. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Opium Warlords – We Meditate Under the Pussy in the Sky

Svart

61 Parhaiten ehkä Reverend Bizarren basisti-laulajana tunnettu Sami Hynninen on niitä visionäärejä, joiden tekemiset ja sanomiset ovat aina pyörineet keskivertopopparia hieman korkeammissa sfääreissä. Nerouden varjopuolena on valitettavasti ollut hänen henkisen elämänsä ailahtelevaisuus, mitä toisaalta on lievittänyt musiikin luominen. Äärimmilleen tämän musiikkiterapian vei yhden miehen Opium Warlords Live At Colonia Dignidad -debyytillään pari vuotta sitten. Levyllä doom metal vääntyi raa’an ja ekspressiivisen käsitetaiteen muotoon hyvin vaikuttavalla ja pelottavalla tavalla. Siihen verrattuna paikoin omilta makuuhuoneäänitteiltäni kuulostava kakkoslevy tuntuu välityön omaiselta pettymykseltä. Skitsofreenisen kiero, urkulaahauksesta bläkkisrääkynällä vedettyyn balkanilaissambaan sekä ambienttisiin kitaravälikkeisiin hyppivä 12-minuuttinen Slippy on levyn kiehtovinta antia, mutta päällisin puolin visiota – joka ilmeisesti on kuitenkin ollut harkittu – ei täysin tavoiteteta. Outoa tämä musiikki ei sinällään ole, hieman päämäärättömän oloista vain. Silti Hynnisen visiota ei voi olla ihailematta, niin tinkimätöntä ja ainutlaatuista musiikkia tuon hornan syövereistä kaivautuu. (Mikael Mattila)

Kuuntele levy Spotifystä.

Ty Segall – Twins

Drag City

79 Viime kesänä Kuudes aisti -festivaaleilla varsin hikisen keikan soittanut garagepunkin villi lapsi julkaisee musiikkia kovemmalla tahdilla kuin kenellekään pitäisi olla eduksi. Jostain syystä uusi levy Twins on kuitenkin edeltäjiensä tapaan aivan penteleen hyvä. Segallin tyyli on heitellyt ihanan jälkeenjääneestä riehumisesta ja rutinasta psykedeeliseen junnaukseen. Twins on siksikin maino levy, että siinä missä aiemmat teokset ovat painottuneet jompaankumpaan, ottaa Segall nyt rohkeasti leveän spagaatin tyylilajien risteyksessä, eikä suostu valitsemaan puolta vaikka kuinka muniin sattuu. Albumin avaava Thank God for Sinners ei ensikuuntelulla juuri säväyttänyt, mutta paljastui myöhemmin todelliseksi listahiipijäksi, ja on nyt jo mielestäni ehdoton Segall-helmi. Miehelle tyypillisesti levyn psykedeelisemmätkin jumituspalat tuovat mieleen ennemmin auringonpistokset ja aavikot kuin pässin verellä sotketut kynttiläpiirit. Bonanza-laukalle lähtevä They Told Me Too on yksi levyn (monista) hienoista hetkistä. (Jarkko Immonen)

http://youtu.be/3TlhGnduMKY

Solange – True EP

Terrible

88 Kolmannen julkaisunsa myötä Solange Knowlesista on kuoriutunut äärimmäisen tyylitietoinen poptähti, joka poseeraa videossaan kongolaisten dandyjen keskellä skarpissa housupuvussa, kontemploi sanoituksissaan ihmissuhteiden synkempiä vesistöjä ja jonka taustalle tuottaja Dev Hynes tarjoaa R&B-kliseiden sijaan riisutun elektronisen äänimaiseman ja häiritsevästi laukkaavia biittejä. Solangen uudessa imagossa on toki tiettyä laskelmoinnin makua, mutta se ei vie pois tämän levyn pyörryttävää viehätystä. Jos ajoittain vahvat 1980-lukulaisuudet (Madonnan kultakauden tuotanto, Cyndi Lauper) saavat syttymään ja amerikkalaisen listapopin uusfiksuus ei tunnu päälleliimatulta, on tässä yhtä aikaa vuoden kaunein, epäkyynisin, viilein ja hurmaavin pienoisalbumi. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tiga – Tiga Non Stop

PIAS

71 Tiga James Sontag ei ole enää moneen vuoteen ollut mikään elektron trendikkäin nimi, mutta hän on kuitenkin onnistunut saavuttamaan aavistuksen sitä ikicoolia, jonka vuoksi monet hänen kollegoistaan olisivat valmiit myymään hodareita Faustin snägärillä. Heille myös uusi Non Stop -mixtape on jälleen yksi neljän kirjaimen laatuleimalla varustettu tuote, joka sekä ärsyttää että lumoaa. Tigan omat raidat, kuten levyn alkupuolella odotukset nostattava Plush ovat aina olleet äärimmäisen viihdyttävää klubimusiikkia, mutta jäävät usein leikittelemään yhden johtoteeman ympärille: tämä teema on Tigan valtaisa ego. Non Stopin kaltaisilla mixeillä Tiga on parhaimmillaan, sillä muiden artistien materiaali jättää vähemmän tilaa hänen röyhkeydelleen. Tästäkin huolimatta Tiga puristaa formaatista kaiken irti: nämä albumit ovat hänelle paitsi kokonaistaideteoksia, myös tapa markkinoida oman Turbo-levymerkin tulevia julkaisuja. Mokomakin kanadalaisen hyvinvointivaltion kasvattama narsisti – hänen musiikkinsa on edelleen liian smoothia vastustettavaksi. Olisinpa Tiga – sillä ei varmasti ikinä ole krapulaa! (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!